Kokoelman kartuttamista

Kävin siskontytön kanssa Lappeenrannassa lelukaupassa toiveikkaana, josko saisin hankittua yhden Playmobil-keräilyhahmon, joka minulta vielä puuttui: sininen keijukaisprinsessa. Hiplasimme keräilypusseja antaumuksella, sillä himotulla neitokaisella on helposti tunnustelemalla löytyvä mekonmalli. Löysimmekin jopa kaksi pussia, jotka vaikuttivat lupaavilta. Ostin toisen tytölle ja toisen itselleni. Jotenkin olisi hävettänyt ostaa lelu vain itselleni.

Kuvassa vasemmalla on hahmo sellaisena, kuin se pussista tulee ja oikealla sellaisena, millaisena se päätyi minun hoviini.

Minulta nimittäin puuttui kuningatar. Siskontyttö oli hieman järkyttynyt siitä, että naitin nuoren prinsessan vanhan, lihavan kuninkaan puolisoksi, mutta kun vaihdoimme neidon palmikoidut hiukset rouvamaisempaan kampaukseen ja hiushärpäkkeen vankkaan kruunuun, oli keijukaisprinsessa muuttunut arvokkaaksi kuningattareksi, joka paremmin sopii kuninkaan rinnalle.

Kauneuskäsityksiä

Meillä on Sulon kanssa monesti aika reippaita eroja kauneuden määrittelemisessä ja tästä seuraa hauskoja mielipide-eroja.

Yksi hyvä esimerkki on toimiston sohva, jonka ostin kirpparilta monta vuotta sitten Sulon vastusteluista huolimatta. Sulo inhosi sohvaa heti ensi silmäyksellä ja totesi, että tuo sohva sitten on verhoiltava, ennenkuin hän muuttaa minun kanssani asumaan. No, sohva on yhä verhoilematta ja Sulo on elänyt minun ja sohvan kanssa samassa taloudessa jo viisi vuotta.

Kun minä katson sohvaa, minä näen sen kauniin muodon, kauniin historian ja kauniin sielun. Kun Sulo katsoo sohvaa, hän näkee karmeat, kulahtaneet kankaat, joissa on määrittelemättömiä tahroja. Hän näkee kimmoisuutensa menettäneet jouset ja epämukavan istuma-asennon.

Vasta kun Sulo tajusi käyttää sohvan selkänojaa ja toimiston allastasoa suksenvoitelutelineenä, sai sohvapoloinen häneltä ensimmäisen hyväksyvän kommentin. Minäkin olin tyytyväinen. Tärkeintä on, että sohva saa olla paikallaan. Ja jonain päivänä se verhoillaan. Sitten, kun voitetaan lotossa.

Toinen samaan sarjaan kuuluva kummajainen on jakkara, joka oli tämän talon vintillä, kun me tänne muutimme. Minä toin sen alakertaan ja laitoin pönttöuunin eteen. Vanhuus tuntuu kropassani jo sen verran, että jokaisen uunin edustalla tarvitaan jakkara, jotta minun ei tarvitsisi aamukankeuksissani kumarrella ja kyykkiä puita pesään.

Jakkara on hyvin omituinen. Sen jalkaosa on selvästi joku todella vanha vekotin, josta on sahattu osa pois. Sitten siihen on naulattu ohut vaneri istuimeksi.

Sulo näkee jakkaran rumiluksena, johon kompastelee ja joka on niin epäilyttävä, ettei siinä voi istua. Minä taas rakastan sitä. Se on pieni friikki, joka herättää helliä tunteita. Minä näen siinä mahdollisuuksia; jos vanerilevyyn laittaa pehmusteet ja kangaspäällisen, siitä tulee oikein hieno. Minä näen siinä myös menneisyyden ja arvoituksen. Mikä on tuo puinen vekotin, jonka joku on tuunannut jakkaraksi? Tiedätkö sinä?

Kun Sulo toi kerran marketista mukanaan saunapallin näköisen jakkaran tämän tilalle, minä annoin periksi. Friikkijakkara siirtyi minun työhuoneeseeni, jossa Sulo hyvin harvoin viettää aikaansa.