Takaisin koulunpenkille

Minusta tulee taas opiskelija! Tässä yrittämisen ohella.

Tiesittekö, että yrittäjilläkin on mahdollisuus päästä oppisopimuskoulutukseen? Koulupuolen eli teoreettisen opiskelun kustantaa valtio ja käytännön työssäoppiminen hoituu omassa yrityksessä. Minä rupean opiskelemaan nettisivujen tekemistä, ja koulutuksen päätteeksi suoritan web designer -tutkinnon. Omat taitoni internet-sivujen rakentelussa ovat peräisin 90-luvun loppupuolelta, joten voitte vain kuvitella, miten pihalla minä olen näistä tämän päivän php-css-flash-kuvioista. Ja koska en halua olla pihalla, päätin ryhtyä opiskelemaan. Jonkinlainen koodaustaito on oikeasti elinehto toiminimeni hengissäpysymiselle.

Ihan vielä en uskalla silti täysillä riemuita, sillä vasta ensi viikolla tehdään oppisopimustoimistossa paperit asiasta ja vasta sitten uskallan uskoa opiskelun olevan todellisuutta. Opiskelu tulee tapahtumaan osittain lähiopetuksessa Helsingissä ja osittain verkko-opiskeluna. Helsingin-reissuja tulee olemaan noin kerran kuussa, ja uskon niiden tekevän minulle paljon hyvää. Kun oma työpaikka sijaitsee kotona, kaventuu elinpiiri tosi suppeaksi. Mahtavaa päästä tuulettumaan ja oppimaan uutta!

Kuvan laukku on muuten se, jonka kanssa aloitin koulutieni 7-vuotiaana. Tai voi se olla siskonikin laukku, meillä kun oli samanlaiset. Eikö se olekin ihana? Ottaisinko sen nyt Helsinkiin mukaan? Tarvitsen varmaan uuden penaalinkin.

Helmikuun melankoliaa

Välillä tulee aikoja, jolloin itsetunto mäjähtää pohjalukemiin, eikä ihan oikeasti mikään onnistu. Yrittäjänä oleminen vaatii tiuhaa uudistumista, uusia tuotteita, jatkuvaa ideointia ja uusia ajatuksia. Entä kun niitä ei tulekaan? Tai jos tuleekin, niin toteutus ei ylläkään suunnitelman tasolle. Tai sitten oma pää ei vaan suostu uskomaan, että homma toimii ihan hyvin. Yhtäkkiä aika katoaa alta, eikä mitään saa aikaiseksi. Ideanpoikaset pyrkivät mieleen, mutta juoksevat karkuun, ennenkuin saan ne kiinni. Päivät kuluvat turhautuessa. Jokainen takapakki tuntuu maailmanlopulta. Yksikin negatiivinen palaute on ihan liikaa.

Ihan alusta asti ajattelin hyödyntää painoseulojani sekä kankaanpainossa että paperilla. Meni yli vuosi, ennenkuin sain aikaiseksi hankkia paperia ja paperille sopivaa painoväriä. Ja ihan sopivan kokoisia kehyksiäkin löytyi. Mutta paperille painaminen ei ollutkaan niin helppoa kuin kankaalle. Sain aikaan pelkkää suttua sutun perään. Muutama hassu onnistunut yksilö kymmenien pilalle menneiden seassa. Onko vika värissä, paperissa vai minussa? Ja sitten kun aloin laskea printin hintaa, en saanut lukuja aisoihin millään. Särkyvän esineen postittaminenkin maksaa ihan naurettavan paljon. Ja valitsemani kartonki ei edes rullaudu nätisti, vaan menee taitteille. Lannistuin tyystin.

Syytän tästä helmikuuta. Silloin talvi yleensä saa minusta yliotteen, vaikka päivät alkavatkin ihanasti valostua. Helmikuussa talven kanssa on pitänyt kamppailla jo kuukausia, ja silti tietää, että kuukausia on vielä edessäpäinkin. Tarmokkuus katoaa. Kuitenkin olisi pakko painaa hommia juuri nyt ihan vimmaisesti, sillä kuka sitä sitten töitä malttaa tehdä, kun se kevät tosiaan tulee?