Luopumissuunnitelma

Siirsin blogini tänne uuteen osoitteeseen, koska en halua kenenkään enää eksyvän tänne guuglettamalla minun tai yritykseni nimeä. Nämä viime aikojen tekstit kun eivät ole varsinaisesti eduksi minulle työelämässä. Laitoin asetuksistakin niin, ettei blogi näy hakukoneille. Eli todellakin tätä luette vain nyt te, jotka tiedätte, mitä saatte - jos löydätte enää perille.

Nyt on 4 viikkoa kulunut lähes nukkumatta ja jatkuvasti itkien. Tähän on pakko saada stoppi tai minä en nouse enää koskaan. Sekä Vasemmisto että Demarit lupaavat suojaosien palautusta, kun pääsevät valtaan. Minä olen kaiken aikaa sinnitellyt sillä voimalla, että muutos tulee puolentoista vuoden kuluttua. Nyt en kuitenkaan enää usko jaksavani uuteen hallitukseen saakka. Varsinkin nyt, kun rasisminsa voimin Persut ovat jälleen vahvistaneet romahtanutta kannatustaan, ei uudesta hallituksesta olekaan varmuutta. 

Siksi minä yritän nyt sopeutua lääkärin esittämään ajatukseen: voi olla, että joudun luopumaan tosi paljosta, mutta sen jälkeen on helpompaa. Niinpä aloin pohtia askelia asioista luopumiseksi.

Omistaminen on tosiaan nyt iso taakka. Ehkä olisi helpompaa olla omistamatta yhtään mitään. Ehkä olisi myös helpompaa luopua yrityksestä ja olla kokonaan työtön, kun ei tarvitsisi enää tehdä näitä kaikkia tuskaisia laskelmia jokaisesta tulosta. 

Tiedättekö, että täystyöttömät saavat toimeentulotukipäätöksensä ennakkoon? He eivät joudu joka kuukausi esittämään raportteja sen enempää kuukausien takaisista kuin teoreettisista, tulevista tuloistaankaan. Jos heille osuu kaksi työttömyyskorvausta yhden kalenterikuukauden puolelle, sitä ei lasketa heille tuplatulona, kuten minulle. Heillä saa olla seuraavan kuun alussa tilillä rahaa, jos he onnistuvat jotain säästämään. Minulla ei saa olla. Kun jossain kuussa tienaan enemmän, minä joudun laskemaan, kuinka moneksi kuukaudeksi sen on riitettävä. Käytännössä minulla on siis käytössäni sama summa kuin niillä, jotka eivät tee töitä, mutta kaupanpäällisenä saan mielenterveyttäni tuhoavan taakan jatkuvan ennakoinnin ja budjetoinnin muodossa. Ja mitä ilmeisimmin olen nyt saavuttanut sen pisteen, ettei minun mieleni enää kestä tätä. Se, että olen selviytynyt toukokuusta asti hakematta toimeentulotukea, ei olekaan minulle ylpeyden aihe. Ajatus siitä, että sama raha tulisi ilman tätä kaikkea vääntöä ja lisäksi saisin aina lääkkeeni ja pystyisin käymään lääkärissä, on surullisen houkutteleva. 

Ajattelin toimia niin, että pidän yritykseni nyt vielä vuoden loppuun. Olen kuitenkin sopinut yhdestä kuvitus- ja taittohommasta marraskuulle. Kai minä tämän vuoden puolella vielä saan kutsun työllistymissuunnitelman tekoon TYPpiin ja minut voidaan laittaa jonnekin kartuttamaan yhdeksäneuroisia. Vuoden vaihteessa voisin liittyä paikalliseen osuuskuntaan ja jos joku entinen asiakkaani pyytää minua tekemään jotain töitä, halutessani voin hoitaa homman sitä kautta. Osuuskunnasta tienestini tulisi palkkana eli olisi puolet pienempi kuin nykyisin. Jonkun nykymaailman tulorekisterin myötä tieto siitä kuulemma menisi automaattisesti Kelalle, enkä minä joutuisi täyttelemään miljoonaa lomaketta ja luovuttamaan Kelalle kirjanpitoani. Lisenssejä graafisista ohjelmista joudun makselemaan ensi kesään saakka, mutta sen jälkeen todellakin tulisi loppu näille hommille.

Entäs sitten yläkerta?

Esitin yläkerran vuokralaispojalle mahdollisuuden ostaa asunto omaksi ja hän olikin sellaista jo itsekin pohdiskellut. Mutta saa nyt nähdä, tuntuuko se hänestä yhtään houkuttelevalta, kun hän miettii tarkemmin. Vaikka saisikin asunnon muutamalla tonnilla, niin vastike kuitenkin on lähes yhtä suuri kuin hänen nykyinen vuokransa. Tuolla ostohinnalla hän saisi vain turvan siitä, ettei koti lähde alta. Minä aikoinani lupasin hänelle, että hän saa pysyä niin kauan kuin haluaa. Jos nyt joudun pakon edessä myymään kämpän jollekin muulle, minä petän lupaukseni. Arvaatteko, miten paljon minä oksentelisin itseni päälle, jos sen lupaukseni joutuisin pettämään?

Jollekin ulkopuoliselle myymälläkään en luultavasti tekisi voittoa - hyvä jos saisin edes omat rahani pois, mutta ainakaan minulle ei jäisi velkaa. Siinä on kuitenkin se vaara, että oma elämäni tässä uuden ihmisen alla muuttuisi tukalaksi. Hiljainen koti on minulle tärkeämpi kuin raha. Mutta sitten tämä poika, joka tykkää asua täällä, joutuisi lähtemään. Kukaan ei tuota sijoitusasunnoksi ostaisi - se on varmaa, koska se ei tuota mitään.

Minun kannaltani paras vaihtoehto tässä tilanteessa olisi myydä asunto yläkerran pojalle vaikka sitten persnetolla. Hänen alapuolellaan on ollut ihan siedettävää asua, kun ainoat äänet ovat olleet askelten jytinä ja tavaroiden kolina. Sellaiset minä kestän, mutta telkkareita tai musiikkeja en, enkä lasten kiljuntaa, koiran haukuntaa, jatkuvia vieraita, juhlia tai puhelimessa kailottamista. Siksi minusta olisi helpottavaa luovuttaa asunto sellaiselle ihmiselle, jonka tavat jo tunnen. 

Vuokralaiseni kannalta paras vaihtoehto olisi, että minä vaan antaisin olla. Kun hallintaanotto päättyy maaliskuussa, ja kaveri alkaa maksaa vuokraa minulle eikä enää taloyhtiölle, minä voin tehdä "ylämummot" ja jättää vastikkeet maksamatta. Parin kuukauden vastikkeiden jälkeen taloyhtiö saisi käynnistää hallintaanottoprosessin. Minulle kertyisi siitä lisää velkaa perintäkulujen myötä, mutta saisin taas armonaikaa kolme vuotta. Ja yläkerran poika saisi pysyä vuokralla. Käytännössä minä olen se, joka näitä taloyhtiön asioita hoitaa, eli laittaisin itse itseni perintään ja ojentaisin itse itselleni hallintaanottoilmoituksen. Älytöntä.

Ja sitten jos joskus todella koittaisi se päivä, että Kela alkaisi periä minulta takaisin tukia, niin voisivat sitten ulosmitata minulta tuon asunnon, sillä mitään muuta ei enää olisi jäljellä. Ja jos menettäisin myös oman kotini, ainahan olisi mahdollisuus lähteä Laukku-Leenan jalanjäljille...

Luin kirjan Laukku-Leenasta yhdellä istumalla. Kirjan ulkoasu näyttää siltä, kuin se olisi ilmestynyt 90-luvulla, vaikka se on uusi. Koko kirjan olemassaolo on minusta kyseenalainen ja minulla oli huono omatunto sitä lukiessani. Kirjassa nimittäin kerrotaan oikean ihmisen elämäntarinaa, ja tämä kyseinen ihminen inhosi toimittajia, eikä koskaan suostunut haastateltavaksi. Nyt hänen kuolemansa jälkeen yksi toimittaja kuitenkin sai käsiinsä hänen päiväkirjansa ja kirjoitti niiden pohjalta kirjan.

Tässä katkelma kirjasta:

"Kun [äitinsä omaishoitajana toimineen] Leenan äiti kuoli 1998, kotitalo Hyvinkäällä jäi perikunnan haltuun. Leena olisi halunnut jäädä kissoineen taloon asumaan, mutta sisarukset päättivät myydä talon. 

Saatuaan osuutensa talon myynnistä Leena kulutti rahansa matkusteluun ulkomailla. Kun rahat loppuivat, hän palasi Suomeen.

Tässä vaiheessa Leena oli 54-vuotias. Hänellä ei ollut ammattia, työtä eikä loppututkintoa. Mieli oli täynnä katkeruutta. Hän koki, että kaikki olivat liittoutuneet häntä vastaan. Niin sukulaiset, poliitikot kuin koko yhteiskunta.

Hän valitsi äärimmäisen elämäntavan. Hän pakkasi tavaransa kasseihin ja ryhtyi kiertolaiseksi asuen kesät ja talvet taivasalla. 

Mutta miksi hän teki niin? Miksi hän ei jäänyt paikoilleen ja hankkinut kunnallista vuokra-asuntoa? Miksei hän ilmoittautunut työvoimatoimistossa työnhakijaksi, jotta olisi saanut peruspäivärahaa?"

Kirjasta ei löydy vastausta noihin toimittajan kysymyksiin. Päiväkirjoissaan Leena valitti elämästään tien päällä ja haukkui kaikki kohtaamansa ihmiset. Katkeruus tosiaan paistoi hänen muistiinpanoistaan. Mutta minä kyllä kunnioitan Leenaa. Hänelle kunnan kerrostalossa vuokrayksiössä mätäneminen ja Kelalle tilivelvollisena oleminen ei ollut vaihtoehto. Välillä Leena kyllä otti vastaan asunnon, mutta joka kerta häipyi uudelleen tien päälle. 

Hän selvisi melkein 20 vuotta taivasalla, kunnes nelisen vuotta sitten kuoli hoitamattomaan syöpään, joka piti hänet kammoamassaan kunnan vuokrakerrostalossa viimeiset aikansa.

Minulla sentään olisi teltta ja polkupyörä.

Ei näy valoa

Koska täällä kuusi ihmistä oli sitä mieltä, että haluaa lukea kuulumisiani, vaikka ne ovatkin syvältä ja poikittain, niin minä sitten jatkan kirjoittamista. Tämänkään kertaiset kuulumiseni eivät ole mitenkään riemastuttavia, mutta koska aina silloin tällöin joku täällä kommenteissa ehdottaa minulle työkyvyttömyyseläkkeelle hakeutumista, niin kerron nyt siitä asiasta.

Kun keväällä TYP:ssä sanoin uudelle virkailijalleni, että tavoitteeni on eläke, minut laitettiin ensin terveydenhoitajalle ja nyt vielä lääkäriin kaiketi juuri työkyvynarviointia varten. En tajua miksi, koska on ihan selvää, ettei työkyvyttömyydestä ole toivoakaan. Ei ADHD sen enempää kuin masennuskaan ole nykyisin enää peruste työkyvyttömyyseläkkeelle. 

Kun lääkäri oli kuunnellut ja katsellut säälittävää itkuani kokonaisen tunnin, hänkin tuli siihen lopputulokseen, että olen sekä työkykyinen että -haluinen. Eläkkeestä on turhaa haaveilla ennen vuotta 2040. Vaikka minut jostain ihmeen syystä johonkin työhön huolittaisiinkin, ongelmana on se, etten edes keksi, mikä olisi sellainen työ, jota jaksaisin tehdä. Tai no, jaksaisinhan minä aina vaikka mitä työtä. Minä en sitten vaan jaksa elää, kun kympin tyttönä hoidan aina sataprosenttisesti hommani. Samalla koko muu elämä murenee ympärillä, kun pistän kaikki paukut työstä selviytymiseen, etten joutuisi julkiseen häpeään. Ja lopulta tulee se totaalinen stoppi.

Minun olisi jo 90-luvulla pitänyt tajuta, että kyse on burnoutista ja jäädä sairaslomalle heti ensimmäisen työpaikalla kokemani romahduksen jälkeen. Mutta ei, minä en ymmärtänyt asiasta mitään muuta, kuin että "en halua elää näin" ja jättäydyin työttömäksi. Silloin niin sai tehdä. Työttömyyskorvauksella myös pysyi hengissä ja pystyi jopa elämään ihan tyydyttävää elämää. Sen jälkeen olen luovinut työelämän sivussa, ja jokaisen romahduksen jälkeen väistellyt sairauslomaa. Idiootti. Kuinka monta kertaa olenkaan sanonut saikkua tarjoaville lääkäreille, että "en tarvitse, olen työtön" tai "en tarvitse, olen yrittäjä". 

"En halua elää näin" on tulkittu niin, ettei minua huvita työnteko, kun en ole osannut eritellä, mikä siinä elämisessä tökkii. Nykyisin osaan. En jaksa työssäkäyvän ihmisen elämää, koska sosiaalisuuskiintiöni täyttyy työkavereiden ja asiakkaiden olemassaolosta, eikä minulla riitä sitten voimia pitää huolta ystävyys-, perhe- ja seurustelusuhteistani. Sosiaaliset suhteet ovat minulle usein hyvin työläitä. Kun automaattisesti teen sitä, mitä kaikki neurovammaiset tekevät, eli "maskaan" koko työpäivän, minulta loppuu energia. En siedä toisten asettamia vaatimuksia enkä aikatauluja. Kun minulla ei riitä voimia työpäivän jälkeen muuhun, kuin siihen, että saan räävittyä kasaan seuraavan päivän eväät ja vaatteet ja pakottauduttua suihkuun, jotta olisin ihmiskelpoinen, niin oma elämäni katoaa kokonaan. On jäljellä vain työ ja työhön valmistautuminen. Ja kysymys: mitä mieltä on tällaisessa elämässä?

Lääkäri arvioi, ettei ADHD ole se syy, miksi minä en työelämässä jaksa, vaan autismi. Asiat, jotka minut aina kaatavat työelämässä ollessani, ovatkin kuulemma enemmän autismin kuin ADHD:n oireita. Kyllä niissä ADHD-tutkimuksissa ääneen mainittiin, että minulla on autismipiirteitä, mutta ei niistä silti mitään mainita kirjauksissa. Nämä kaikki hankaluudet ovatkin sitten kai autismia. Ilmankos ei ADHD-lääkkeistä ollut apua edes kuntouttavan työtoiminnan sietämiseen. Mutta enhän minä myöskään siedä yksitoikkoista työtä ja samanlaisena toistuvia päiviä. Sellainen masentaa minut. Eikös se ole ADHD:ta esimerkillisimmillään? Huoh. Alan olla kyllästynyt koko diagnoosiin. Se toki selitti minulle elämänmittaiset vastoinkäymiseni ja jatkuvat epäonnistumiseni, mutta ei se minua auta selviytymään tästä kovasta paskayhteiskunnasta. Eikä minulle sen varjolla anneta yhtään armoa.

Tämän kaiken takia osa-aikainen työ on ollut ainoa, jota olen jaksanut edes jollain lailla. Kun olin käsityöyrittäjä, päätoiminen yrittäjyys oli pelkkä teoreettinen määritelmä. En minä koskaan käytännössä tehnyt täyspäiväisesti töitä. Minun päiväni olivat omatahtinen mylläkkä kotia, avioliittoa, harrastuksia ja työntekoa. Vain silloin, kun oli deadline, kuten myyntitapahtuma, puskin täysillä eteenpäin ja olinkin sitten ihan poikki sen jälkeen pari viikkoa. Lopulta tuokin työtapa kävi ylivoimaiseksi ja jatkuva rahan miettiminen lannisti minut. Pääsin Postiin osa-aikatyöhön. Valitettavasti se työ veikin minut kokonaan, eikä vain ajallisesti vaan myös henkisesti.

Jouduin nyt lääkärillä ottamaan vastaan lähetteen nepsyvalmennukseen, koska en keksinyt mitään perustetta kieltäytyä. En todellakaan jaksaisi mitään valmennuksia. En jaksaisi nykyisin edes leikkiä! Miten hitossa jaksaisin jotain valmennusta, jossa taas jatkuvasti tulen saamaan konkreettisia esimerkkejä siitä, miten vääränlainen minä tähän maailmaan olen? Eihän se tuo minulle työtä, jolla pysyisin hengissä. Kaikki ongelmani ratkeaisivat, jos en joutuisi pärjäämään näin vähällä rahalla.

Olen oikeasti itkenyt lähes taukoamatta siitä saakka, kun toimeentulotukien takaisinperintämahdollisuus ilmaantui tajuntaani. Eli kolme viikkoa. Tuntuu kyllä paljon pidemmältä ajalta. En vaan enää päässyt irti tästä masennuksesta, kun se minut kunnolla nielaisi. Mikäänhän ei itkemällä muutu, mutta silti minä itken. Jos joku erehtyy kysymään, mitä kuuluu, vastaan itkulla. Hävettää itkeä koko ajan kaikkialla, julkisilla paikoillakin. Kun yritän mennä nukkumaan, menenkin itkemään. Kun alan tehdä jotain kotihommaa, alankin tehdä itkua. Kun käyn uimahallissa, pidättelen itkua jumpatessani ja repeän päästessäni pihalle. Itken nytkin, kun säälin itseäni niin helvetisti.

Lääkärin mielestä minun viime vuosien lamaannukseni ei johdu vanhenemisesta, vaan loppuunpalamisesta. Taas? Taas ilman syytä? Niinkö?

Olen kuulemma elänyt kriisimoodissa yli 2 vuotta eli siitä saakka, kun hallitus alkoi uhkailla leikkauksillaan. Ensin minä pelkäsin kuviteltua konkurssiani, ja kun ne kaikki uhkaukset sitten toteutuivat, ja minä jouduin oikeasti elämään näin, olen ollut katkeamattoman stressin alla. En pysty ajattelemaan muuta kuin rahaa. Siksi minä en jaksa leikkiä, ulkoilla, piirtää, liikkua... Nyt tämä asuntojen omistamisen vaarallisuus oli sitten se viimeinen niitti, joka tipautti minut masennukseen. Näen tällä hetkellä pelkkää tuhoa kaikessa: yläkerta vie minut tuhoon, Helmut vie minut tuhoon, oma kotini vie minut tuhoon ja parisuhteeni vie minut tuhoon. 

Onneksi lääkäri oli fiksu ja tajusi ihan itsekin olla tyrkyttämättä mielialalääkkeitä, eikä minun tarvinnut alkaa selittää, etteivät ne ole näiden vuosikymmenien aikana mitään masennusta minulta koskaan parantaneet tai poissa pitäneet. Hän jopa totesi, ettei ADHD-masennus parane lääkkeillä ja selitti eron normaalin ja ADHD-masennuksen välillä. Tavallinen, lääkkeillä hoidettava masennus kuulemma alkaa hitaasti ja parantuu hitaasti. Siinä on loiva kaari pohjamutiin ja sieltä pinnalle. ADHD-masennukseen taas tipahdetaan yhtäkkiä, ja sieltä myös singahdetaan ylös yhtä lailla salamana siinä vaiheessa, kun kuormittava elämäntilanne helpottaa. Tämä jälkimmäinen onkin minulle tuttu kuvio. Vaikka ADHD-masennuksen ja tavallisen masennuksen oireet ovat samat, ne rakentuvat tyystin eri tavoin. 

Mutta entä jos se elämänkuorma ei kevene? Koskaan? Tai edes vuosiin? Jos jaksaisin, voisin kasata tämän blogin tai instan perusteella aikajanan, joka näyttäisi, miten ADHD-masennukseni on vaihdellut eron jälkeen elämäni muutosten mukaan. Onnellisuusaikoja on ollut, kuten myös niitä pahimpia pohjia. Nyt juuri minä tiedän olevani tosi syvällä, mutta tiedän myös, että tämä kituminen saattaa mennä ohi joskus jollain tapaa. Älkää kuitenkaan sanoko minulle, että "kaikki kyllä järjestyy", koska minun pääni ottaa sen lupauksena ja jos te lupaatte sellaista, minä odotan teidän myös järjestävän kaiken.

Tunnen oikeasti olevani vankina omassa elämässäni. Eihän se niin voi olla, vaan minulla pitäisi olla kaikki valta asioiden muuttamiseksi. Minun pitäisi nyt keksiä, miten luovia eteenpäin näillä yhteiskunnan uusilla säännöillä. Mutta kun en nyt osaa!