Keramiikkaa

Minua ärsyttää se, ettei kaupoista löydy teekuppia, joka täyttäisi vaatimukseni, joten kuvittelin, että minäpä menen keramiikkakurssille ja teen itse sellaisen. Niinpä jo viime syksynä ilmoittauduin keramiikan intensiivialkeiskurssille, joka sijoittuu nyt tähän huhtikuuhun. 

Kurssi alkoi eilen. Sielläpä ei saakaan tehdä mitä lystää, vaan aivan järkevästi siellä käydään eri tekniikat läpi ja tehdään, mitä opettaja käskee. Saan siis unohtaa unelmieni teekupin. Nyt ensimmäisellä kerralla piti muotoilla rasia. Se sai olla melkein minkä muotoinen tahansa, ja se tehtiin vain savimöykystä niin, että muotoilimme pelkästään sen ulkopuolen. Ensi kerralla möykystä silpaistaan kansi erilleen ja sitten se kaiverretaan tyhjäksi.

Saven käsittely ei ollut lainkaan niin helppoa, kuin kuvittelin. Jo pelkästään sen pehmittämiseen piti opetella ihan tietty kädenliike, joka tuotti kai kaikille hankaluuksia. Sitten, kun aloin muotoilla rasiaa, johon minulla ei ollut mitään ideaa, en saanut savea tottelemaan mitenkään. Ei tullut palloa, ei tullut kuutiota, ei tullut lieriötä. Tuli vain ylöspäin suippeneva pötkö, joka alkoi näyttää tontulta. 

Koska en edes halunnut tehdä mitään tarpeetonta rasiaa, päätin tehdä onton mustan tontun, jonka silminä loistavat punaiset ledit. Yhtä tarpeetonhan siitäkin tulee. Uhkasin, että Heila saa sen joululahjaksi.

Ensi viikolla kurssi-iltoja on kolme peräkkäin. Minä pelkäsin, että iltaviidestä kahdeksaan olisi tosi huono ajankohta, koska menisin takuulla ylikierroksille, enkä saisi nukuttua tai näkisin vain unta savesta. Niin ei käynytkään. Ilmeisesti saven hiplailu olikin niin rentouttavaa, että minä nukahdin nopeasti ja nukuin aamuun asti ihan rauhallisesti. Aika jees.

Olen oikeastaan kaivannut jotain uutta käsillätekemistä. En ole moneen vuoteen ollut työväenopiston kursseilla, koska minä aika helposti ahdistun niissä. Menen vaivautuneeksi ja sählään, puhun noloja, tai rikon jotain, kun olen sellaisessa ympäristössä mummojen kanssa, joiden seurassa tunnen olevani ihan friikki. Tällä kurssilla oli kuitenkin kaikenikäisiä naisia, enkä minä ahdistunutkaan ihan niin paljon kuin aiemmissa opinnoissani.

Kurssi pidetään Imatran valtavassa puukoulussa. Siellä on kai parituhatta oppilasta, päiväkotilaisista lukiolaisiin. Koulu on aivan liian pieni nykyiselle oppilasmäärälle, koska se on mitoitettu tulevaisuuden vähempiä lapsimääriä varten. Kymmenen vuoden kuluttua sinne kuulemma mahtuu jo hyvin. 

Aluksi siellä ei ollut väliseiniä lainkaan! Eri luokat opiskelivat samoissa suurissa tiloissa. Vieressä oli äidinkieltä, toisella puolella historiaa ja keskellä matikkaa. Voin vain kuvitella, mikä maanpäällinen helvetti se on ollut. Kuka arkkitehti on niin tyhmä, että luulee moisen olevan hyvä idea? Tuskin edes parhaimmat neuronormaalit pystyisivät keskittymään moisessa paikassa!

Nyt sinne on rakennettu väliseiniä. Koulu on sokkeloinen lasiseinien sekamelska, mutta ainakin jokaisella luokalla on nyt oppimisrauha.

Kaunis se koulu kyllä on. Menin ajoissa, koska oletin eksyväni siellä pahasti ja siksi kerkesin ottaa kuvia.

Pihahommissa

Viimeinen kuukausi on sujunut mukavasti, kun kevät puskee eteenpäin. Tuttuun tapaan olen saanut taas omaa rakasta energiaani takaisin, mutta tällä kertaa se ei olekaan kohdistunut kodin sisustukseen, kuten normaalisti. Kotini nimittäin todellakin tyydyttää minua ensimmäistä kertaa ikinä! Mikään ei vituta, mikään ei ole kompromissi. 

Näin ollen olen siis kohdistanut iloenergiaani ihan muuhun suuntaan. Eilen nikkaroin elämäni ensimmäiset linnunpöntöt. Käytin talojen ulkoseinäremontista ylijääneitä paneeleita ja olin lopputulokseen ihan tyytyväinen, kunnes luin Birdlifen sivuilta, että linnut ovatkin ilmeisesti tosi nirsoja ja millimetrit merkitsevät. 

Minun pönttöni eivät mitoiltaan ja suhteiltaan siis kelpaisi niistä kenellekään. Onkin kiinnostavaa nähdä, saammeko lainkaan asukkaita näihin vääränlaisiin koteihin. Birdlifen kvanttimekaniikka kyllä ihmetyttää. Linnuthan minun mielestäni tekevät pesiään mitä hassuimpiin paikkoihin, eivätkä mittaile millejä lentoaukoista. Raahessakin eräs västäräkki perusti kotinsa ja perheensä opiskelukaverini auton moottoriin. 

Koska maa on jo ihanasti sulanut jopa minun pihaltani, olen päässyt aloittamaan pihatöitä. Tai joutunut aloittamaan olisi ehkä parempi ilmaus. En nimittäin oikeasti yhtään nauti lapioimisesta ja kaivamisesta saati sitten minkään elollisen hengissä pitämisestä. Mutta nyt on pakko, ja olen iloinen, että pääsin jo näin varhain keväällä homman kimppuun.

Viime kesänä käänsimme kuistini portaat kuistin toiselle sivulle ja sama tehdään taloyhtiössä vielä muillekin asunnoille. Portaille tulee kyllä hintaa, vaikka kuinka talkoilla tehdään. Rakennuslupa kun pitää hankkia näinkin pieneen touhuun. Mutta kannattaa se silti maksaa, sillä näin on turvallisempaa, kun lumet ja jäät eivät enää romahda suoraan ovesta kulkevan päälle. 

Nyt sitten minun on siirrettävä myös polku, jonka olen aiempina kesinä suurella työllä ja vaivalla tehnyt mutapihani halki. 

Talon nurkalla kasvava koivu saa aikaan sen, ettei nurmikko kasva tässä oikein mitenkään. Olen sen takia laatoittanut ison alueen ja koittanut kasvattaa nurmikkoa edes kauemmas koivusta. Aika huonolla menestyksellä kuitenkin, sillä maaperä on savea ja hiekkaa ja siinä on vain minikerros multaa päällä. Nurmikko tarvitsisi paljon suuremman kerroksen multaa. Mutta ehkä pikkuhiljaa onnistun? Ehkä sitten 16 vuoden päästä, kun pääsen eläkkeelle ja myyn kotini ja muutan asuntoautoon, piha näyttää jo kivalta.