Puli puli

En ole ollenkaan muistanut edes Instagramissa rehennellä sillä, että minustakin on tullut avantouimari, vaikka kaikki muut avantotyypit tapaavat siellä mainostaa rohkeuttaan. 

Kun aloin käydä Vuoksen Kriisikeskuksessa purkamassa parisuhdeahdistustani, sain neuvon ottaa tavaksi pulahtaa Vuokseen joka kerta, kun käyn uimahallissa vesijumpalla. Meidän ihanassa uimahallissamme nimittäin on avantouintimahdollisuus. Vaikka olen todella paljon kaivannut avantoa, minun on ollut mahdotonta käydä pulahtamassa, koska kävelymatka saunasta allashallin poikki ja pitkää kylmää tuubia pitkin joen rantaan on jo pannut minut sen verran viluiseksi, ettei ole houkutellut edes yrittää. 

Mutta kun mielenterveysammattilainen suorastaan käski, niin minä päätin totella. Vaikka sitten väkisin.

Ja tosiaan, joka tiistaisella vesijumputuksellani olenkin sen jälkeen käynyt avannossa ainakin kerran ja yleensä kahdesti. Nyt minä en enää edes kiljahtele ja hyperventiloi veteen laskeutuessani, vaan hengitän rauhassa ja pysyn aloillani vedessä jo useamman sekunnin. Kun olen ollut siellä hetken, painan myös pääni pinnan alle, vaikka sellaista ei kai kukaan suosittele. Mutta minä en kestä sitä epäsymmetriaa, kun muu kroppa on kylmä, mutta pää lämmin. Ja sitäpaitsi se tunne, kun aivot jäätyvät ja koko päätä koskee helvetisti, on se paras vaihe. Silloin eivät henkiset ahdistukset vaivaa pätkääkään!

Olen harmitellut sitä, ettei minulla ole varaa käydä uimahallissa kahdesti viikossa. Olen siis vain olettanut, että pitkäaikaistyöttömille myönnettävä 10 kerran uimahallilippu kattaa yhden uinnin viikossa. Se onkin ollut pelkkää omaa kuvitelmaani, sillä nyt kun tajusin kysyä asiasta, kuulin, että yhden lipun pitääkin riittää vain yhteen kuukauteen! 

Nyt alan käydä jumppaamassa kaksi kertaa viikossa. Koko onnettoman matalapainetalven kangistama ja kivullistama kehoni suorastaan huutaa tiuhempaa jumppaamista. Kun kolme kuukautta on ollut pelkkää synkkyyttä, vuoroin pääkallojäätikköä ja vesisadetta, niin en ole juuri lainkaan käynyt kävelyillä. Minulla on 15 kiloa enemmän painoa kuin minkä tunnen siedettäväksi. Tuollainen määrä ylimääräistä rasvaa on saanut aikaan sen, että käveleminen on vaivalloista ja tuntuu todella pahalta. 

Kaikki takkinikin kiristävät vatsan seudulta, mikä vielä pahentaa entisestäänkin asiaa. Minusta ei kuitenkaan nyt ole laihduttamaan. Ei ole tarpeeksi motivaatiota altistaa itseäni vielä sillekin taistelulle, sillä kokemuksesta tiedän, että ainoa toimiva keino minulle on merkata kaikki syömiseni Sulamoon. En pysty silloin keskittymään mihinkään muuhun kuin ruokailuun, enkä minä nyt jaksa omistautua sellaiselle.

On siis hoidettava fyysistä kipua uima-altaassa ja tyydyttävä olemaan ylipainoinen. Vedessä liikkuminen on minulle miellyttävää. Oikeastaan ihan kaikki muu liikunta on nykyisin epämiellyttävää. Lisäksi rakastan sitä väsymystä, jonka sauna - avanto - vesijumppa - avanto - sauna -yhdistelmä saa aikaan.

Uimahallista on muodostunut minulle melkein toinen koti. Rakastan sitä kaikkinensa. Yleensä siellä ei ole liikaa tungosta (paitsi joulun jälkeisinä viikkoina) ja se on todella kaunis. On ihanaa jumpata katsellen valtavasta kaari-ikkunasta puita ja taivasta. 

Kaupungin epäselvät suunnitelmat uimahallin kohtalosta ovat yksi asia, joka ahdistaa minua tavattomasti. En tiedä, mikä rakennuksessa on pielessä, mutta ilmeisesti sen huolto on laiminlyöty kuten täällä päin tapana on. Suojellut rakennukset jätetään tarkoituksella kunnostamatta, jotta ne voidaan lopulta sitten korjauskelvottomina purkaa pois. Pelkään niin kovasti, että uimahallille käy samoin. Jotain epäselvää liittyy kaupungin ja kylpylän suhteeseen ja aika-ajoin on mediassa tietoa siitä, että uimahalli haluttaisiin purkaa kokonaan pois ja usuttaa kaupunkilaiset kylpylään uimaan. Se on aivan mielivammainen idea ja täällä kerättiin jo adressikin uimahallin puolesta. Toistaiseksi uimahalli säilyi, mutta miten käy tulevaisuudessa, sitä ei ehkä kukaan tiedä.

Ja kun suru uimahallin mahdollisesta menettämisestä iskee, minä yritän muistuttaa itseäni kriisikeskuksen naisen piirtämästä kaaviosta. 

Uloimman kehän asioita ei kertakaikkiaan saa päästää edes mieleen. Niiden pohtiminen saa aikaan pelkkää pahaa oloa. Tämän takia minun ei kannata lukea uutisia. Keskimmäisen kehän asioita voi ajatella silloin tällöin hiukan. Vaikkapa uimahallin purkamista voi ajatella hetken, allekirjoittaa adressin ja lähettää kaupunginjohtajalle sähköpostia. Sitten sitä ei saa ajatella yhtään enempää. Keskimmäisen kehän asioihin sen sijaan kannattaa paneutua. Kannattaa myös huomata, voinko ihan todella vaikuttaa tiettyyn asiaan, vai onko siinä vain kyse omasta kontrolloinnin tarpeestani.

Ai se olikin maskaamista

Olen jonottanut kirjastossa erästä ADHD-kirjaa vuoden päivät, mutta sen ilmestyminen lykkääntyi kaiken aikaa. Nyt se viimeinkin on minun käsissäni. Olen yrittänyt lukea aiheesta muitakin kirjoja, mutta en ole saanut niitä kahlattua läpi, koska self help - tyyppinen teksti saa minut aina ärsyyntymään. Pahin on ollut "ADHD-aikuisen selviytymisopas", joka olisi pitänyt lukea jo tutkimusten aikana (muistaakseni). Se on tietosanakirjan kokoinen järkäle. Täynnä tiukkaa asiaa. Ja ehtaa selfhelppiä satoine tehtävineen. Mission impossible. Minä vihaanvihaanvihaan sitä, että minun pitäisi olla täydellinen. Minun pitäisi muuttaa sitä ja tätä ja tuota itsessäni, jotta en olisi niin ADHD ja jotta sopisin paremmin tähän yhteiskuntaan. Minä en saisi käyttää ADHD:ta tekosyynä.

Se kaikki saa minut raivoihini. Minä olen aina, koko elämäni ajan kokenut elämisen olevan taistelua. Jokaikinen päivä on jossain määrin taistelua kaiken sen takia, mitä pitäisi olla, pitäisi tehdä ja pitäisi osata. Olen kuvitellut kaikkien muidenkin ajattelevan niin. Olin väärässä, sillä ilmeisesti ihmiset myös aivan kepeästi osaavat nauttia elämisestä. Kyllähän minäkin hetkittäin ja reissussa Helmutin kanssa jopa lähes koko ajan. Mutta pääasiassa elämä on synonyymi taistelulle.

Tämä uusi "Ai se olikin ADHD"-kirja on toista maata kuin aiemmin lukemani. Tässä ei ole selfhelppiä. Tässä vain kerrotaan asioista tutkimuksen ja lääketieteen sekä kirjoittajan oman kokemuksen kautta ja se tapahtuu jopa ilahduttavan rennolla ja hauskallakin kielellä. Vaikka en ole nyt kirjaa yli puolen välin luettuani oppinutkaan mitään uutta, mitä en jo tietäisi, koen jatkuvasti ahaa-elämyksiä ja haluaisin tehdä merkintöjä ja suihkia huomiokynää sinne tänne. Huonon muistin hauska puoli nimittäin on se, että saan uusia oivalluksia asioista, jotka olen oivaltanut jo joskus aikaisemminkin.

Uusi näkemys tällä kirjoittajalla kuitenkin on se, että "ADHD ei ole tekosyy, vaan se on SYY". Mielestäni luin nyt jotain samankaltaista kuin mikä omakin ajatukseni meistä on: meitä ei saisi yrittää tunkea muottiin, johon me emme ilman TAISTELUA taivu. Olisi kiinnostavaa tietää, kokevatko muutkin ADHD-tyypit viettäneensä ikänsä juoksuhaudoissa luoteja väistellen. Tai ymmärsinkö minä kirjoittajan aivan väärin. 

No, ihan sama, sillä oikeastaan minun piti kirjoittaa tämä postaus maskaamisesta, jonka merkityksen minä nyt vihdoin (tai ehkä jälleen) oivalsin.

Minun on ollut vaikea käsittää tuota termiä, ja se kuitenkin on yksi ADHD:n perusjutuista. Kun olen lukenut maskaamisesta, olen ajatellut, että se on jotain teennäisyyttä. Että enhän minä sellaista tee - minähän olen kavereideni mielestä outo ja erikoinen oma itseni, enkä osaa valehdellakaan. 

Minua on aina lempeästi sanottu hulluksi. Se sana sekä friikin imago ovat inhottaneet minua, mutta olen niihin jotenkin alistunut, koska tiedän, ettei minusta ole normiin. En pystyisi millään näyttämään siistiltä ja huoliteltulta, joten on helpompaa käyttää hassuja vaatteita ja värjätä tukkaa siniseksi. En pysty tavalliseen päivätyöhön, joten on helpompi omaksua työnvieroksujan identiteetti, vaikka se tuntuukin loukkaavalta. En pärjää ihmissuhteissa, joten on helpompaa siirtää sosiaalisuus someen. En pysty hallitsemaan suutani ja kasvojeni ilmeitä, joten on helpompaa sanoa, että rehellisyys on minulle tärkeintä.

Mutta entä ne muut ihmiset, jotka eivät ole läheisiä? Heidän seurassaan minä en ole oma itseni.

Kaikilla ihmisillä on rooleja, eikö niin? On työrooli, kaverirooli, joukkuetoverirooli, äitirooli, siskorooli... Minua on aina ahdistanut se, miten erilainen olen eri ihmisten seurassa. Joissain tilanteissa olen itselleni niin vieras, että ajattelen olevani kuvottava feikki ja sitten poden morkkista loputtoman pitkään jälkeenpäin. 

Olen halunnut käydä esimerkiksi työväenopiston kursseilla, mutta jokainen elävänmallin piirustus, hopeakorutunti tai ilta sukututkimuksen parissa on ollut tuskallista taistelua. Jos olen avannut suuni ja osallistunut, häpeä on iskenyt. Jos olen yrittänyt olla vaiti ja huomaamaton, olen silti hävennyt. Olen ollut niin vääränlainen ja vieras, ettei sitä pysty sietämään. Mutta luultavasti kukaan niistä muista ihmisistä ympärilläni ei ole tajunnut minussa mitään outoa. Olen selviytynyt kursseista näennäisen normaalisti. 

Elin 20 vuotta siinä uskossa, että olen introvertti, koska lyhytkin aika ihmisten seurassa teki minusta lopun. Minulle diagnosoitiin sosiaalisten tilanteiden pelko. Olenkin kovasti yrittänyt ajatella, että roolit ovat normaalia, eikä niistä pidä ahdistua. Mutta oikeasti, hajottavatko roolit kaikki muutkin ihmiset, eikä vain minua?

Ehkä jollain lailla pääsin jyvälle asiasta silloin, kun aloin ounastella, että sain ahdistuskohtauksia sosiaalisista tilanteista vain sellaisten ihmisten seurassa, joiden kanssa en osannut olla oma itseni. Niiden, joiden seurassa jouduin pakottautumaan hankalaan rauhallisuus-, asiallisuus- tai kohteliaisuusmoodiin. Pakottautuminen saattoi aiheuttaa jännittämistä, jonka takia suustani loikki käsittämättömiä sammakoita tai sanoja, jotka eivät ole sanoja lainkaan. Tai kompastelin ja pudottelin tai rikoin tavaroita. Työväenopistoharrastuksissani olin aina se ainoa, joka ei ollut vielä eläkeiässä. Minä olen vääntänyt hopeaa, tutkinut kirkonkirjoja, jumpannut ja piirtänyt, ommellut ja tehnyt puutöitä mummojen ja pappojen kanssa. Ja ollut tuskallisen ahdistunut kaiken aikaa. 

Postissa minulla oli joukko työkavereita, joiden seurassa lopulta ymmärsin, etten todellakaan ole introvertti. Minä rakastin meidän äänekästä kahvipöytäriehumistamme ja huonoa läppää. En malttanut odottaa, että pääsen töihin pulpattamaan oman "postiperheeni" kanssa. Sittemmin kommunissa löysin uuden oman porukkani, ja olin aina heidän seurassaan, enkä juuri lainkaan itsekseni, enkä siltikään joutunut kieriskelemään tuhkassa iltaisin itseäni rangaistakseni. Kuitenkin jos jouduin tekemään vaikka jotain talkoohommaa sellaisen tyypin kanssa, jonka seurassa oma itseni piiloutui, minä taas hajoilin vanhaan tuttuun tapaan. Vähänkin vaivaantunut, hiljainen tai seesteinen ihminen aiheuttaa minussa sietämätöntä henkistä kiemurtelua, joka tuntuu fyysisenä epämukavuutena. Pulppuilevien, äänekkäiden, iloisten ihmisten kanssa minä en ahdistu, enkä kärsi häpeää jälkeenpäin.

Juuri se tuskallinen ahdistus erottaa maskaamisen ihmisen tavanomaisista rooleista. Maskaaminen on äärimmäisen kuluttavaa. Ehkä juuri siinä piilee se syy, miksi työelämä on ollut minulle niin karmeaa. Kun 8 tuntia päivässä yritän jollain tavalla rajoittaa itseäni, käyttäytyä kuten aikuisen ihmisen kuuluu, niin minä hajoan. Ja jos se maski joskus pääsee tipahtamaan ja minä huomaamattani nuolenkin lautaseni kahvipöydässä, tai istun toimistotuolilla kyykkyasennossa, niin jokuhan niistä oikean Sussun vilahduksista aina huomauttaa, jää tuijottamaan mykistyneenä tai nauraa minulle. Kotona työpäivien jälkeen iskevät olotilat, joita sanotaan ADHD-melttariksi tai ADHD-lamaantumiseksi. Itken ääneen lattialla, en saa mitään omia kivojakaan asioitani tehtyä, olen väsynyt ja tuskainen ja hirvittävän häpeissäni. Ja silti on pakko jaksaa vähintään tehdä seuraavan päivän eväät ja huolehtia siitä, että tukka ei ole aamulla rasvainen. Inho seuraavaa työpäivää kohtaan on väistämätön. Viikonloppu ei riitä rauhoittumiseen.