Muutokset ja yllätykset

Sekä vakavissa psykologisissa että naistenlehtien hömppäpersoonallisuustesteissä minun on aina vaikeaa vastata kysymyksiin siitä, miten suhtaudun muutoksiin ja yllätyksiin. Sellaiseen kysymykseen ei vaan millään voi vastata kyllä tai ei tai jotain siltä väliltä. Joskus muutokset saavat minut ihan suunniltani ja joskus olen niistä aivan liekeissä. Joskus menen ihan autistiseksi yllättävistä käänteistä ja joskus tulen niistä maailman onnellisimmaksi. Otapa siitä sitten selkoa...

Paitsi että nykyään jo otankin. Tässä ADHD-diagoosini jälkeisessä uuden itsetuntemuksen tilassani olen oppinut ymmärtämään, milloin muutokset ovat jotain, mitä rakastan ja milloin ne ovat pahinta myrkkyä. Taikasana tässäkin kohdassa on itsemääräämisvalta.

Kun muutokset lähtevät liikkeelle minusta ja minun tarpeestani, ne ovat parasta maailmassa. Kun ne tulevat muualta tai toisten toimesta, ne panevat maailmani palasiksi. 

Ikävä kyllä elän tässä juuri nyt toisen ihmisen aiheuttaman yllättävän muutoksen keskellä.

Yläkerran Tyttö muuttaa pois. Eräänä iltana saunassa hän kertoi minulle hakevansa avointa työpaikkaa toisessa kaupungissa. Aloin itkeä, hyperventiloida ja keinutella itseäni. Enkä edes hävennyt sitä kaikkea, vaikka vuokranantajat eivät kai yleensä tee sellaista vuokralaisensa edessä. Kotiin päästyäni itkeä vollotin ääneen ja nukahdin lopulta Opamoxin avulla. Muutaman päivän itkeskelin, pelkäsin ja toivoin ihmettä, kunnes Yläkerran Tyttö sitten syöksähti omaan ihanaan tapaansa keittiööni ja kertoi saaneensa sen työpaikan. 

Tämä muutos vaikuttaa minun elämääni niin monella tavalla, että olen käynyt voimalla läpi surua, inhoa ja pelkoa. Ja olen antanut itseni tuntea ne kaikki tunteet, koska yrittämällä teeskennellä, ettenkö vaikkapa olisi vihainen Yläkerran Tytön ajoituksesta, minä vain patoaisin sen tunteen ja se pahenisi ja alkaisin inhota häntä. En halua inhota häntä, sillä hän on nämä viimeiset 20 kuukautta ollut elämänlaatuani suuresti parantava ihminen. Hän on ollut yksi syy siihen, miksi minun kodintykkäysprojektini on sujunut hyvin ja miksi olen saanut nauraa myös monena paskana päivänä.

Tänne muutettuaan Yläkerran Tytöstä tuli aivan hetkessä jotain ihan muuta kuin vain vaatimukseni täyttänyt vuokralainen. Hän ja minä olemme jotenkin samanrytmisiä ja meillä menee ajattelumaailma yhteen sillä lailla hauskasti, että kommunikointi ja yhdessä oleminen on pelkästään helppoa ja ilahduttavaa. Hän on niin kovin paljon samanlainen kuin minä itse olin 20 vuotta sitten - silloin ennen kuin minusta tuli hidas ja turvallisuushakuinen keski-ikäinen. 

Minä rakastan sitä, miten hänen kanssaan ei tarvitse suunnitella treffaamista etukäteen eikä sovitella aikatauluja. Ei tarvitse miettiä tarjottavia tai ohjelmaa. Hän vain tupsahtaa tuulispäänä ovesta sisään tai laittaa viestin, että saako tulla aamupalalle tai mennäänkö saunaan. Ja sitten minä kuuntelen kertomuksia hänen seikkailuistaan, joissa on aina vähän yläkerrantyttölisää - ihan niinkuin minun jutuissani on vähän sussulisää. Meillä tunteet ovat suuria ja vaihteluntarve ohjaa eloamme. Kun me juttelemme, me molemmat puhumme paljon, mutta kumpikaan ei jyrää toista. Minusta sellainen on ihanaa, koska ihmisissä minua rasittaa joko liian verkkainen puhe, liian päällekäyvä puhe tai liiallinen hiljaisuus. Mutta Yläkerran Tytön kanssa me sukkuloimme samalla levelillä. Ja samalla, kun muut live-elämäni ihmiset ovat viime vuosina käyneet läpi raskaita asioita, samanrytminen Yläkerran Tyttö on ollut minulle ihanaa seuraa. Hän katsoo maailmaa positiivisesti ja hänen kanssaan minä tulen aina hyvälle tuulelle. 

Hän on sellainen ihmeellinen olento, joka on silmittömän kaunis ulkoisesti ja silti vähintään yhtä kaunis sisäisesti. Hänen suloisuutensa on jotain niin kokonaisvaltaista, etten ole sellaiseen ihmiseen koskaan ennen törmännyt. Ja juuri siksi hän on pelkällä olemassaolollaan antanut minulle opetuksen: "liian kauniistakin" ihmisestä voi tykätä tosi paljon - ei tarvitsekaan inhota, olla kateellinen, pelätä tai vältellä. Kuulostanko siltä, kuin olisin rakastunut häneen? Varmasti kuulostaa! Ja kyllä hänestä onkin tullut minulle tosi rakas ihminen. Ajatus siitä, että hän katoaa elämästäni on todella surullinen. 

Älkääkä tulko sanomaan, että voimmehan me vierailla toistemme luona. Kun se juuri on se asia, mitä minä en ystävyyksissä jaksa! Että pitää varta vasten lähteä ja matkustaa ja sopia ja suunnitella ja olla ja keskittyä ja valmistella ja jaksaa. 

Yhdessä asiassa me olemme tosi erilaiset. Toisin kuin minulla, hänellä on kunnianhimoa työtään kohtaan ja hän haluaa tehdä uraa. Niinpä siitä huolimatta, että hän rakastaa kotiaan yläkerrassa, Imatraa ja hiihtämistä, hän aivan innoissaan on muuttamassa työpaikan perässä uudelle paikkakunnalle, jossa ei edes ole lumisia talvia. Minulle taas kiva koti ja kiva asuinympäristö ovat elämän tärkeimpiä asioita. Kun sanoin lannistuneena, että "sähän joudut alottamaan siellä kaiken alusta, etsimään uudet kaverit ja joukkueet ja harrastuspaikat..." niin jo ennen kuin olin saanut ajatustani loppuun, minä hoksasin, että juuri sehän on hänestä se paras juttu! Ihan kuin minä nuorempana. Mikä olikaan silloin mahtavampaa kuin muuttaminen uudelle paikkakunnalle, jossa ihan kaikki oli uutta ja mielenkiintoista ja jokainen päivä toi tullessaan jotain uutta tutkittavaa ja opittavaa.

Tässä vaiheessa olen alkanut päästä jo voitolle pahimmasta tunnemyllerryksestäni. Suru on jo pienempää, kiukku on laantunut ja pelkokin nostaa päätään vain ajoittain. Uskoisin surun kyllä rytisevän takaisin siinä vaiheessa, kun Yläkerran Tyttö on lopullisesti poistunut ja yksinäisyys valtaa minut.

Pelko tietysti johtuu siitä, että olen pahasti riippuvainen yläkerran vuokratulosta, joka kattaa sen asunnon kulut. Jos asunto on yhdenkin kuukauden tyhjillään, ja joudun itse maksamaan sen vastikkeen, minä joudun ryömimään Sulon luo pyytämään elinikäistä lainaa. Ja jos saan asuntoon jonkun vuokralle, minun pitää oppia sietämään hänen elämisensä ääniä. Tuskinpa saan täydellistä vuokralaista toista kertaa? 

Imatralla on tällä hetkellä Oikotiessä myytävänä 262 kerros-, rivi- tai paritaloasuntoa ja 152 vapaata vuokra-asuntoa. Tämän kokoisessa minikunnassa se on valtava määrä. Joulukin on varmasti hankalin aika vuodesta yrittää vuokrata tai myydä kotia, kun ihmisten elämänmuutokset yleisesti asettuvat kevääseen tai syksyyn ja keskittyminen on muutenkin jouluhumussa. Asuntoa on käynyt katsomassa vain kaksi ihmistä, joista toisen toivon saavani siihen vuokralle ja toivon myös, että Kela ei määrää minua myymään asuntoa pois millä hinnalla hyvänsä.

En todellakaan olisi tarvinnut juuri tähän kohtaan vielä lisää huolta toimeentulostani, mutta tässä sitä nyt mennään, vanhaa tuttua vuoristorataa. 

Heikompi Häyrinen

Ikäkö sen tekee, etten ole enää niin nopea ja tehokas kuin ennen? Mikään ei valmistu enää suih saih, kuten aiemmin. Nykyisin väsähdän ihan mahdottoman nopeasti, oli kyse sitten fyysisestä tai henkisestä ponnistelusta. Eräänä päivänä laittelin lapsuuskuvia albumiin ja parin tunnin liimailun jälkeen olin niin poikki, että teki mieli kömpiä nukkumaan.

Aiemminhan häyristely vei minut mukanaan niin, etten malttanut juoda, syödä tai käydä vessassa, ja lopetin riehumisen vasta, kun kaikki oli valmista. Enkä tosiaankaan väsähtänyt! Nykyisin joudun palastelemaan! "Teen nyt tämän vaiheen ja huomenna jatkan!" Aivan ennenkuulumatonta!

Siihen palasteluun liittyy myös itsehoito-ohjelmani kaamosajan varalle eli lukujärjestys. Jaan päiväni ruokailuilla kolmen tunnin palasiin. Tai ainakin pyrin tekemään niin! Aamulla aamupala, sitten töitä tai muuta työhön verrattavaa. Lounaan jälkeen ulkoilua tai huonolla ilmalla sisäliikuntaa. Välipala kolmen maissa, jonka jälkeen päivälliseen saakka saan leikkiä ja askarrella tai tavata ihmisiä. Sitten syön ja hakeudun ruudun ääreen leffojen todellisuuspakomaailmoihin, kunnes iltapalan kautta yhdeksältä menen sänkyyn. Luen kirjaa, kunnes uni voittaa.

Jos pystyn noudattamaan tätä kaavaa, voin hyvin. Tietysti välillä on ulkopuolisia tekijöitä, joiden takia en voi pysyä rutiinissani, ja välillä on päiviä, ettei vaan millään malta tai huvita esiintyä itsekurin kuningattarena. Mutta melko hienosti olen silti aikataulussani pysynyt, lukuunottamatta aamupäivien työntekoa. Viime postauksessaniko minä juuri lupasin, että teen joka päivä jonkin työllistymistäni edesauttavan teon? Se ei ole onnistunut edes välttävästi ja koen siitä syyllisyyttä. 

Tällä reseptillä marraskuu meni ohi ennätyksellisen nopeasti ja minä voinkin nyt varsin hyvin. Olen myös pistänyt tauolle ihmissuhteen, joka oli alkanut vaikuttaa todella negatiivisella tavalla minun mielenterveyteeni. Olen nyt jopa ihan kokonaan lakannut kaipaamasta kuolemaa herätessäni, mikä on aivan mieletön ero tähän aiempaan syksyyni. 

On asioita, joihin en pysty mitenkään vaikuttamaan, mutta joiden vatvominen on aiheuttanut minulle suurempaa ahdistusta, kuin olen ymmärtänytkään. Kaamos pysyy, vaikka kuinka kiukuttelisin ja itkisin pimeyttä. Asumiskuluni nousevat ja hallituksen köyhienkyykytys jatkuu, vaikka minä vääntelisin numeroita loputtomasti. Ja sen edellämainitun ihmissuhteeni toisen osapuolen synkkä mieli ei valostu, vaikka minä kuinka myötäeläisin. Kaikkien näiden asioiden märehtiminen on vienyt minua ihan huomaamatta yhä syvemmälle masennukseen.

Tällä sussunhuolto-ohjelmallani minä jaksan tämän vuoden loppuun. Sitten pitää tehdä päätöksiä ihmissuhteen ja todennäköisesti toisen asunnon kanssa ja alkaa kiristää vyötä entisestäänkin. Ja sitten kaamos jo kääntyykin kohti kevättä. 

Vaikka en nauti liikunnasta, tunnen olevani voittaja, kun merkkaan lukujärjestykseeni kotijumpan, vesijumpan tai kävelylenkin, enkä joudu piirtämään julmaa, punaista rastia kuluneen päivän kohdalle. Tiedänhän liikkumisen olevan pidemmän päälle hyvinvointia lisäävää, vaikkei aiheutakaan minulle välitöntä tyydytystä. 

Välittömän riemun saan askartelemisesta ja leikkimisestä. Olen saanut sillä saralla ihan mukavasti aikaiseksi. Päässäni on paljon ideoita, joita haluaisin päästä toteuttamaan, mutta nyt en saa ylittää rajaa ja huseerata yliaikoja. Maksaisin vain siitä riemusta yöunillani. Minun on iltaisin katseltava leffoja ja luettava kirjoja, jotta suhina päässäni rauhoittuisi ennen nukkumaankäymistä, vaikka haluaisin käyttää myös illan tunnit johonkin hauskaan tai hyödylliseen.

Yritän vielä saada uniaikaa siirtymään tunnilla taaksepäin, jotta onnistuisin myös aamuissa. Tämä pimeä aika vaatii minulta 9-10 tunnin yöunet, joten minun olisi nyt saatava päivärytmiä kiepattua tunnin taaksepäin: sänkyyn jo kahdeksalta, unessa kymmeneltä. Eli elokuvien tilalle pitäisi löytää lyhyempää pääntyhjennysohjelmaa, vaikkapa jokin ei-koukuttava sarja.

Tiedän olevani onnekas, etten joudu tähänkään vuodenaikaan olemaan jossain oikeassa työssä, jossa en näkisi sitä lyhyttä hetkeä valoa, jota maailma pystyy tarjoamaan. Mutta luultavasti minun on hakeuduttava taas kuntouttavaan työtoimintaan ihan vain rahan takia. Minua ei ole kutsuttu työkkäriin helmikuun jälkeen. Silloin oma virkailijani vaihtoi toiseen työhön ja minä jäin ilman työntekijää. Ja nythän siellä on menossa mullistuksia, kun koko järjestelmä muuttuu vuodenvaihteessa. Miten sekin sitten vaikuttaa minuun, on syytä tässä kohtaa jättää miettimättä.

Yksi asia, jossa olen joutunut myös korjaamaan ajatteluani on tämä koti. Neljä vuotta olen marissut sitä, mikä koirankoppi tämä on ja miten tänne ei mahdu mitään, eikä ole edes hirsiseiniä eikä ulkohuussia eikä tulipesää. Olen nyt alkanut opetella hyväksymään sen, että yläkertaa en tule saamaan oman kotini jatkeeksi, vaan tähän 45 neliöön minun on vaan syytä itseni sovittaa. 

Ensimmäinen askel "koti tykättävämmäksi" -projektissani oli pyhittää kamari käsitöille ja luopua olohuoneajatuksesta. Se on ollut todella hyvä veto, ja onnittelen itseäni oivalluksesta. Nyt olen jatkanut projektia uudelleensisustamalla eteisen. Rakensin sinne kulissikaapin työkaluille ja olen todella ylpeä, että senkin onnistuin tekemään ilmaisista materiaaleista. Jouduin ostamaan ainoastaan saranat. Päädyin myös tapetoimaan seinät vain siksi, että rautakaupassa osui silmiini alennustapetteja kympillä. Tapettiliima löytyi Facebookin roskalavaryhmästä. Aiempi vihreä seinä on aina herättänyt minussa ristiriitaisia tunteita, mutta uusi tyyneystapetti herättää pelkkää rauhaa!

Hommaan upposi useita päiviä. Moisen pikkujutun olisi entinen Sussu häyristellyt yhdessä päivässä valmiiksi. Tämän uuden verkkaisuuteni takia minua kai nykyisin stressaavat myös iloiset touhut. Olisi niin paljon kaikkea kivaa tehtävänä, mutta aika lipsuu käsistäni tolkutonta vauhtia.