Ihana huonekalujen pyörittelyyn liittyvä kevätmaniani on tänä vuonna erityisen voimallinen! Ja nyt on viimein se hetki, että pystyn näyttämään teillekin, mitä täällä on viimeisten viikkojen aikana tapahtunut.
Asiahan on ollut niin, että silloin aiemmin minulle oli tärkeää, että koti näytti hyvältä. Asettelin huonekalut aina ryhmiin niin, että niistä sai kauniita valokuvia. Ei ollut niin väliä sillä, oliko järjestys käytännöllinen tai olivatko huonekalut tarkoituksenmukaisia, kunhan vaan oli sievää. Sellaista sisustuslehtivalmista siis. No, sittenhän me pääsimme niihin sisustuslehtiin ja eipä se niin hieno kokemus sitten kuitenkaan aina ollut. Kivatkin toimittajakäynnit olivat aina stressaavia, kun piti etukäteen siivota ja valmistautua. Opin sitten sanomaan "kiitos kunniasta, mutta ei kiitos," kun toimittajat ottivat yhteyttä.
Sitten tuli jopa se maailmanmullistava hetki, kun aloin vähät välittää siitä, olisiko kotimme sisustuslehteen tai edes omaan blogiini sopivan kaunis ja aloinkin keskittyä siihen, että ratkaisut olisivat toimivia. Jos Barbeille tarvittiin mielettömästi hyllytilaa, niin Barbit saivat sitä, vaikka lopputulos oli kaikkea muuta kuin kaunista. Ja eivät ne maatuskakokoelmat, Playmobil-piperrysmaailmat ja parisataa erikokoista ambulanssiakaan koskaan kovin hallittuja kokonaisuuksia täällä muodostaneet, vaan aiheuttivat vain sekamelskaista tunnelmaa.
Tässä eräänä kauniin aurinkoisena ja erityisen keväisenä päivänä, kun olin postityöpäivää ja työhuonetyöpäivää erottavalla kävelylenkilläni, minä yhtäkkiä valaistuin! Minä tajusin, millä keinolla saan kotimme järjestettyä niin, että sekä käytännöllisyys että kauneus saadaan mahtumaan samaan pakettiin! Innostuin niin, että aloin aivan vapista ja hädintuskin hallitsin jalkani ja pääsin kotiin. Sulo oli tietysti juuri silloin lomareissulla Virossa ja minä jouduin pommittamaan häntä "pliiiiiis pliiiiiis pliiiiiis" -viesteillä. Huonekalushakki kun ei koskaan ole ollut Sulon lempijuttuja ja tällä kertaa tiedossa olisi niin massiivinen shakkipeli, etten minä selviäisikään siitä aivan yksin.
Ihmeekseni Sulo suostui operaatioon ilman suurempaa jankuttamista minun taholtani, ja niin vanhasta työhuoneesta päätettiin tehdä leluhuone, toimistosta työhuone ja vierashuoneena toimineesta hyödyttömyyshuoneesta toimisto, jossa on vieraspedit!
Lähes joka ainoa huonekalu joutui vaihtamaan paikkaa. Se oli iso urakka, sillä vanhat kalusteet painavat kuin synti ja kaikki kaapit, lipastot ja arkut olivat ihan tupaten täynnä tavaraa, jotka kaikki piti siirtää.
Nyt tilanne on se, että uusi toimisto on valmis. Tässä on ihanana etuna se, että kamari on yksi niistä 60-luvulla eristetyistä (pilatuista?) huoneista, mikä tarkoittaa sitä, että siellä on lämmintä. Aiemmin kun talvisaikaan istuin paikallani tietokoneen ääressä, jouduin kietoutumaan peittoihin ja joskus jopa pitämään ranteenlämmittimiä, koska toimistossa veti sekä lattianrajassa että ikkunoista. Kesällä ongelmana taas oli aurinko, joka loimotti kirkkaana ja kuumana ikkunoista sisään ja pani minut kiukuttelemaan, kun en saanut kunnolla selvää tietokoneen ruudusta. Myös Playmobilmaailman sijaitseminen tilassa, jossa piti keskittyä työhön, saattoi olla joskus hieman häiritsevää.
Nyt minulla on siis lämmin toimisto, jossa pärjään ilman peittoja ja jossa ei ole keskittymistä häiritseviä houkutuksia eikä aurinko häikäise. Ja huoneessa on nättiä! Vaikka se on käytännöllinen, minä silti nautin siitä, mitä näen, kun astun huoneeseen.
Huoneessa on nukkumapaikat kolmelle vieraalle, kun laveri levitetään ja rahi avataan patjaksi. Ainoa miinuspuoli on se, että silloin harvoin, kun meillä on yövieraita, minä en voi aamuvarhaisella toisten nukkuessa tehdä tietokoneella mitään. Aika pieni miinus siis!
Seuraavaksi valmistuu työhuone. Jos saan tehtyä tälle päivälle aikatauluttamani työt reippaasti, ehdin vielä maalata pari kalustetta ja huomenna pääsisin kuvaamaan lopputuloksen. Olohuone on viimeistelyä vaille valmis, mutta sen näytän teille vasta sitten, kun se on tiptop.
