Yhden sortin valaistuminen

Niin kauan kuin muistan, olen kuvitellut inhoavani talvea. Tänään minulle kuitenkin valkeni jotain. En olekaan koskaan inhonnut talvea, vaan en ole vain osannut erotella, mistä minua talvella vaivaava inhottava olo johtuu.

Tänään oli täydellinen päivä. Aamulla heräsin hämmentävän virkeänä. Ulkomittari näytti miinus 27 ja sisälläkin oli vain 15 astetta lämmintä, mutta minua ei paleltanut eikä masentanut. Laittelin iloisesti tulia uuneihin. Kuvasin nukkeja pihalla. Naamaan ja sormiin koski, kun oli niin kylmä. Kannoin puita, kävin kävelyllä. Aurinko paistoi ja ihan takuulla se ylsi jo korkeammalle taivaalle. Olin hyvin onnellinen. Ajattelin, että jos talvi olisi aina tällainen, sitä ei tarvitsisi inhota.

Silloin tajusin, ettei talvi ole se, mitä minä inhoan. Matalapainehan se minulle pahaa tekee, eikä niinkään kylmä sää ja lumi. Päinvastoin lumi tuo valoa, joka piristää mieltä. Ja pakkasella ulkoilemisesta tulee hyvä olo, posket tietävät käyneensä pihalla ja kehon valtaa mukavan raukea tunne.

Lomalapsi kävi meillä taas joululomallaan. (Minun pitäisi kyllä oppia sanomaan lomateini, koska ei se tyttö enää mikään lapsi ole.) Nautin teinin seurasta valtavan paljon, mutta turhauduin siihen, että hän ei suostunut pukeutumaan sään vaatimalla tavalla. Jos mittari painuu alle kahdenkymmenen pakkasasteen, eikä tyypillä ole edes sukkahousuja pillifarkkujensa alla, niin miten hitossa sitä pysyy hengissä? Kun yritin tarjota lainaksi lämpimiä huopikkaita ja paksuja villakintaita, sain kuulla niiden olevan tonttujen vaatteita.

Muistin oman yläasteaikani. Pysyinhän minäkin hengissä farkuissa. Mutta aina oli sietämättömän kylmä talvella. Varpaat olivat jatkuvasti niin jäässä, ettei niitä uskaltanut edes taivuttaa, kun pelkäsin niiden katkeavan. Vihasin talvea. Pakollinen kävelymatka kotoa bussipysäkille ja pakolliset välitunnit olivat yhtä tuskaa. Siitä saakka talvet ovat olleet minulle vaikeita ja vastenmielisiä, tuskallisia. Tuska = kylmyys = talvi, eikö niin?

No ei! Tajusin, että jos minä olisin ymmärtänyt/voinut pukeutua kunnolla yläasteella, nekin kolme vuotta olisivat voineet olla paljon helpompia kestää. Nyt, kun pakkasesta huolimatta minulla oli mukavan lämmintä huopikkaissani, villalapasissani ja -pipossani, toppahousuissani ja bambukerroksissani, teini vapisi horkassa vieressä. Olisin halunnut tunkea hänet väkipakolla sisälle omiin villoihini, jotta hän saisi kokea saman kuin minä: että varpailla voi olla hyvä olla, vaikka pakkasta on 25 astetta.


Matalapaine ja paleleminen ovat minulle myrkkyä. Kumpikaan ei kuitenkaan ole talven synonyymi. Onpa aika ironista tajuta tämä nyt 41-vuotiaana, kun ilmaston lämpeneminen on jo tehnyt lumekkaista pakkastalvistamme enimmäkseen pimeitä ja masentavia vesisadekausia. Matalapaine ja vääränlaiset vaatteet ovat minut masentaneet niin, että olen 30 vuotta aivan virheellisesti uskonut talven olevan pahinta, mitä voi keksiä.

Hyvää uutta vuotta?

En ole oikein osannut toivotella sellaista tämän vuodenvaihteen aikana. Yleensä tyrkkään kauniilla kuvalla varustetut toivotukset niin fb-sivulle kuin tänne blogiinkin, mutta nyt se on ollut jotenkin hankalaa, liian teennäistä. Tottakai asiaan vaikuttaa oma matalalla kulkeva mieleni, mutta vielä enemmän se, mikä tulvii naamalle uutisvirrassa. Siltä ei vaan pysty välttymään, vaikka kuinka kääntää päätään.

Typerää päänaukomista, vihaa, huumoriin verhottua rasismia, uhoa, raivoa, väkivallalla uhkailua ja myös suoranaista väkivaltaa. Äärimmäisyyksiä. Kiihkoilua. Ja kauniiksi lopuksi vielä rasististen katupartioiden perustamista. Ja sitten näitä vuodenvaihteen tuomia lakiuudistuksia, jotka heikentävät köyhimpien asemaa entisestäänkin. Suomi voi todella huonosti.

Kun köyhien suomalaisten elämää hankaloitetaan lakimuutoksilla, ei ole ihme, että idiootit aktivoituvat ja siirtyvät pelkästä somessa huutelusta väkivallantekoihin. Eikä sekään auta asiaa, että maata johtaa puolue, jonka monet jäsenet ovat jo vuosia olleet esillä rasismin vuoksi. Huono käytös ja ihmisviha ovat yhtäkkiä hyväksyttyä toimintaa.

Mitä tässä pitäisi tehdä? Olen samaa mieltä Erkki Tuomiojan kanssa:
"Uskon palauttaminen suomalaiseen sivistys- ja oikeusvaltioon ja maamme sitoutumiseen ihmisoikeuksien kunnioittamiseen edellyttää meiltä kaikilta ryhdistäytymistä ja sitä että teemme lopun kaiken vihapuheen ja siitä kumpuavien vihatekojen julkisesta ymmärtämisestä ja vaadimme kaikkien näihin tekoihin syyllistyneiden saattamista oikeudelliseen vastuuseen."

Omassa pienessä elämässä se tarkoittaisi sitä, että ei alistu kuuntelemaan vihapuheita omilta tuttaviltaan. Joulun alla istuin tuttaviemme kahvipöydässä. Alkoi neekeripuhe. Jähmetyin paikalleni ja tuijotin ikkunaverhoja. Mietin, millaiseksi pöydän toisella puolella isänsä sylissä hymyilevä pieni vauva kasvaa tällaisten puheiden ympäröimänä. Olin hiljaa.

Millaista vahvuutta ja rohkeutta se vaatisikaan, että pystyisi siinä paikassa ilmoittamaan ääneen, ettei aio kuunnella moista. Nousisi pöydästä, kiittäisi teestä ja kävelisi ulos. En tehnyt niin, vaan istuin vain hiljaa ja katselin niitä verhoja. Ristiriitatilanteen välttämiseksi vaikenin ja kuuntelin typeriä ennakkoluuloja. Häpesin itseäni.

Muistin, miten 13 vuotta sitten tein nukkeja luokassa, jossa minua huomattavasti vanhemmat naiset mesosivat samanlaista puhetta niitä ihmisiä kohtaan, jotka poikkesivat heistä itsestään joko ihonvärinsä tai seksuaalisen suuntautumisensa suhteen. Muistin, miten lähdin koulusta kyyneleet silmissä häveten sitä, etten uskaltanut nousta sitä sontaa vastaan.

Se on hiljaista hyväksyntää, joka antaa ihmisvihalle tilaa kasvaa. En haluaisi olla hiljainen hyväksyjä.