Sitä tulee ja menee

Olen siirtynyt tavaranvähennysoperaatiossani vinttiin. Muutaman viikon takainen keittiön raivaus oli vielä pientä vinttihommaan verrattuna. Jätettä kertyy nyt ihan tolkuton määrä. Miksi ihmeessä olemme säilöneet vinttiin pelkkää kuonaa? Ja miten se saattaa olla taas niin täynnä, vaikka minä olen kerran sen jo tyhjentänyt?

Kirpparikuormammekin on jo niin suuri, ettemme saa sitä millään mahtumaan yhteen pöytään. Ja koska olemme hinnoitelleet kaiken alkamaan kymmenestä sentistä, niin emme tule saamaan edes pöytävuokraa takaisin. Olisikin ollut älykkäämpää vain viedä koko kuorma lahjoituksena Pelastakaa Lapset ry:n kirpputorille. Ensi kerralla olen viksumpi.

Meillä on jo ostokielto päällä, mutta siitä saa lipsua, jos ostaa jotakin Kenille. Niinpä Sulo on viime aikoina tuonut kotiin jos jonkinlaista mahtavaa pikkusälää nukkeväelle, jota pojat tuossa ekassa kuvassa esittelevätkin.

Eilen ovellemme ilmestyi ulkomaalainen mies, joka myi turhaakin turhempaa ja minun silmissäni todella rumaa roinaa. Miten te selviätte sellaisista kävijöistä? Jos aikuinen mies kulkee ovelta ovelle räntäsateessa ja kyykistyy lattialle eteenne kaivamaan surkeita romuja laukustaan, miten te pystytte sanomaan ei kiitos? Minä olen kyllä ihan haka puhelinmyyjien torppaamisessa, mutta kun joudun kasvotusten tällaisen tapauksen kanssa, olen aivan avuton. Niinpä minä maksoin tyypille kaksikymppiä ja sain siitä ilosta älyttömän hirven. Olisin halunnut sanoa hänelle, että annan kyllä kaksikymppisen, mutta en halua hirveä, enkä tervetulokylttiä enkä varsinkaan vilkkuvaa, muovista lumiukkoa. Mutta kun puolan kielen taitoni ei ihan riittänyt tämän kaiken tiedon välittämiseen, niin otin hirven ja siirsin sen suoraan kirpparikassaan. Kiukutti. Mutta kun minun maailmassani ovelta ovelle kiertely olisi nöyryytyksen huipentuma, niin en vaan voinut olla antamatta tyypille rahaa.

Tästä teemasta voidaan luontevasti siirtyä taas yhteen haasteeseen. Tällä kertaa Maija pyysi minua esittelemään ostoskassini. Se on tämä kori. Meidän kertaostoksemme yleensä mahtuvat siihen. Muovikasseja meille kertyy silti, koska Sulon käydessä kaupassa kori ei koskaan ole mukana. Ja monesti minäkin unohdan korin kotiin, jos olen menossa jonnekin muualle ja käynkin ruokakaupassa matkan varrella. Mutta koska muovikasseja tarvitaan roskapusseiksi, tasapaino säilyy.

Korini kahva on alkanut murtua ja se on minusta aika mahdottoman huono juttu. Pystyn jo kuvittelemaan, miten käyn kohta kaupassa ilmastointiteipillä korjatun korin kanssa.

Kuvin ja sanoin

Koska minulla ei ole nyt ollut blogiin mitään älykästä asiaa, niin nämä haasteet tulevat oikein sopivaan saumaan. Tämänkertainen tupsahti täältä, kiitokset Kaarille! Tähän haasteeseen saa vastata kuvin tai sanoin, ja minä vastaan molemmilla. Kysymykset ovat sveitsiläisestä lehdestä poimittuja.

1. Mistä löydät parhaat aiheet kuviisi tai kertomuksiisi?
Kertomuksiin? Kuviin...? Ainoita kertomuksia, joita minulta syntyy, ovat nuo nukketarinat Instagramiin, joten vastaan tähän kysymykseen niitä ajatellen. Niihin aiheet tulevat omasta elämästäni, omista kokemuksistani. Siitä, mitä tapahtuu juuri nyt tai mitä on tapahtunut joskus aiemmin. Siitä, mistä haaveilen nyt tai mistä haaveilin aikaisemmin. Nukkeni ovat kokoelma oman elämäni välähdyksiä ja kaikilla niillä on jotain pientä yhteyttä minuun, läheisiini tai kohtaamiini ihmisiin.

2. Mikä on aikaisin muistikuvasi?
Tämä on vaikea. En muista varhaislapsuudestani yhtään mitään. Minulla on pari muistikuvaa siltä ajalta, kun asuimme Vantaalla kerrostalossa, eli olen ollut enintään 5-vuotias. Muistan katselleeni ikkunasta roskisauton käyntiä. Muistan myös samassa talossa asuneiden serkkujeni nukkekodin, josta olin kateellinen jo niin nuorella iällä. Ja sitten muistan epämiellyttäviä asioita, joita en välitä kertoa tässä. On outoa, miksi minulla ei ole onnellisia lapsuusmuistoja, vaikka lapsuudessani ei ole mitään vikaa. Muistan vain joitain noloja tai kiusallisia tilanteita. Onneksi valokuvissa näkyy kuitenkin onnellisia asioita.

3. Minkä esineen olet omistanut kauimmin?
Kultaisen kaulakorun, jossa on timantti keskellä. Sain sen ristiäislahjaksi. Se on muistaakseni teetetty minua varten kummitätini/isoäitipuoleni sormuksesta. Minusta se on upea. Ja ristiäislahjana aivan helmi.

4. Mitä kirjaa sinulle on lapsena luettu?
En muista, että minulle olisi luettu mitään, mutta kyllä minulle tottakai on. Olen varma, että ainakin tätä kuvassa olevaa kirjaa on luettu ja kun opin lukemaan viisivuotiaana, luin sitä sen jälkeen itse. Kyseessä on Hanhiemon satuaarre. Kaamea kirja, ja juuri siksi niin kiehtova. Aivan häiriintyneitä tarinoita ja karmeita kuvia! Suosittelen lämpimästi tutustumaan. Todellinen aarre.

5. Oletko kirjojen lukija?
Olen. Siis olen oikeasti ja pohjimmiltani, vaikka nykyisin luen todella vähän. Rakastan lukemista, mutta olen kirjojen suhteen samanlainen kuin kaiken muunkin: on tai off. Kun saan kirjan käteeni, en sitten teekään muuta kuin luen. Kesällä luen enemmän, sillä kirjan kanssa rannalla loikominen on erinomaista elämää.

6. Mistä nykyaika kärsii?
No ainakin liiasta helppoudesta, liiasta tavaramäärästä, liiasta onnellisuudentavoittelusta. Siitä, että ihmiset ovat etääntyneet luonnollisista asioista ja elävät teknologian sisällä.

7. Mitä arvostat tänä päivänä?
Turvallisuutta ja itsemääräämisoikeuttani.

8. Kenen kanssa haluaisit viettää päivän?
Juuri nyt? En kenenkään. Aion tehdä tänään töitä ja silloin en kaipaa edes Sulon seuraa.
Vai ylipäänsä? En kenenkään, jos puhutaan todellakin koko päivästä. Paitsi joskus Sulon tai siskontyttöni, jotka taitavat olla ainoita ihmisiä, joiden seurassa jaksan olla 24 tuntia putkeen.

9. Kenen kanssa haluaisit viettää yön?
Sulon kanssa.

10. Tänään sinua kohtaa onni. Mitä pukisit päällesi?
Ihan tavalliset vaatteet, sillä onni ei varmasti katso, mitä minulla on päälläni. Nyt päälläni on maatuskatunika, sukkahousut ja siniset villasukat, joten Onni, olen valmis!

Tässä haasteessa ei vaadittu nakittamaan ketään toista mukaan, ja minä jätänkin tämän vapaaksi riistaksi - ottakaa koppi!