Olen kirjoittanut usein täällä blogissa siitä, miten minua kismittää se, kun harrastelijat myyvät käsitöitään polkuhintaan tai miten tärkeää minulle itselleni on se, että merkkaan jokaikisen sukulaisillekin myydyn tiskirätin kirjanpitoon ja ilmoitan verottajalle tunnollisesti kaiken, mitä firmassani tapahtuu. Haluaisin nyt kuitenkin kertoa teille siitä, että en minä aina ole näin esimerkillinen sankari ollut.
(Huom! Siskoni Miiku: lopeta lukeminen nyt. Tulossa kyseenalaista avautumista.)
Ei siitä ole kuin muutama vuosi, kun olin aivan päinvastainen ihminen. Pelkäsin sosiaalista elämää, pelkäsin ihmisiä. Minulla oli toinen toistaan karmeampia parisuhteita, enkä kuvitellut muuta ansaitsevanikaan. Mielialani kulkivat raivoisaa vuoristorataa huikeista korkeuksista mustimpiin luoliin. Kammoksuin työtekoa enemmän kuin mitään muuta. Olin vakaasti sitä mieltä, että jos joku ei halua tehdä työtä, häntä ei pitäisi siihen pakottaa.
Olin työttömänä monta vuotta ja itkin monta itkua, kun työvoimatoimisto osoitti minut kursseille tai harjoittelupaikkoihin. Se oli minulle hirvittävän vaikeaa. Elämä kaikkineen taisi olla minulle aika vaikeaa. En mitään muuta toivonut tulevaisuudelta, kuin päästä jotenkin työkyvyttömyyseläkkeelle, jotta saisin olla rauhassa. Jotta minun ei koskaan tarvitsisi mennä töihin, eikä olla pakosti tekemisissä vieraiden ihmisten kanssa.
Monen vuoden työttömyys vaikutti minuun kuten se vaikuttaa keneen tahansa: sitä hyvin äkkiä joutuu toteamaan, että työnteko ei kannata. Jos tein jonkun työn, kuten vaikkapa kuvituksia, en tienannut yhtään mitään. Ensin siitä rahasta vei puolet kela ja sitten loput sossu. Tulot eivät kohentuneet satunnaisilla työkeikoilla. Vain paperityöt tuplaantuivat. Saman verran rahaa napsahti tilille olin sitten tekemättä töitä tai tehden niitä. Siksi minä en ihmettele, miksi harrastajat myyvät pimeästi villasukkiaan ja helmikorujaan. Rehellisyydessähän ei ole järkeä. Vain pimeällä työllä saisi metukkaa leivälle.
En pitänyt itseäni laiskana ihmisenä, enkä vieläkään ajattele niin. Minähän nousin sängystä aamulla aikaisin ja täytin päiväni itselleni tärkeillä ja mieluisilla aktiviteeteilla. En kokenut itseäni syrjäytyneeksi ressukaksi, vaan oman tieni kulkijaksi, joka ei sopinut tämän yhteiskunnan ihanteisiin. Halusin elää vapaasti, eikä työssäkäynti kuulunut suunnitelmiini.
Nyt jälkeenpäin ymmärrän, että olin masentunut. Olen todennäköisesti ollut jonkin verran masentunut parinkymmenen vuoden ajan, mutta sitä en silloin tajunnut. Minulle ne sykät päivät tarkoittivat sitä, että olin vain luonteeltani vähän ailahtelevainen. En tykännyt elää, mutta siedin sitä.
Vasta Sulon saapuminen elämääni pani muutoksen liikkeelle. Ihmettelen vieläkin, miten Sulon rakkaus riitti kestämään sen, millainen minä olin kun tapasimme. Ahdistunut, itkuherkkä, pelokas ihminen, joka mielummin pakeni omiin syövereihinsä, kuin kohtasi pelkonsa.
Ilmeisesti Sulo näki syvemmälle ja pysyi rinnallani. Lopulta hän sai minut mielenterveystoimistoon, jossa suureksi onnekseni sattui silloin olemaan asiansaosaava lääkäri. (Se on ilmeisesti aika harvinaista pienillä paikkakunnilla.) Hän ohjasi minut psykoterapiaan.
Uskomattoman hyvä tuurini jatkui. Psykologi, jolle satuin soittamaan, oli vanhempi mies, ja aluksi minusta tuntui, ettemme ole lainkaan samalla aaltopituudella ja tästä ei tule yhtään mitään. Mutta koska tuo psykologi aivan ehdottomasti oli vankka ammattilainen, terapiasta tulikin hieno kokemus. Olen pohjattoman kiitollinen hänelle. Opin lukemaan itseäni, ymmärtämään, mistä asiat johtuvat ja miksi toimin kuten toimin. Parin vuoden ajan kävin läpi itseäni ja elämääni ja muutuin paljon.
Aloin kävellä ryhdikkäämmin, lakkasin itkeskelemästä, sain luottamusta siihen, että minusta sittenkin on ihmiseksi. Aloin jopa tykätä elämisestä, ja haaveilla tulevaisuudesta, joka jatkuisi pitkään. Kun jouduin työharjoitteluun, selvisinkin siitä hienosti. Pystyin olemaan osa työyhteisöä ja totesin, että minulla on yhä kykyjä. Aloin nähdä laajemmin ja ymmärtää, että pystyn luomaan elämästäni itseni näköisen ilman, että joudun hankkiutumaan eläkkeelle kolmikymppisenä.
Vaikka olen täällä blogissa joskus kirjoittanut aika kovaan sävyyn siitä, miten työttömiä hyväksikäytetään työharjoitteluissa, näen nyt jälkeenpäin senkin, että ilman sitä viimeisintä, varsin ristiriitaista työharjoittelukokemustani minulla ei olisi nyt omaa yritystä. Sain sieltä arvokkaita eväitä matkaani, vaikkakin myös ison säkillisen ikäviä muistoja.
On ihmeellistä katsoa taaksepäin tässä vaiheessa. Nyt minulla on yritys, joka elättää minut. Minulla on oma talo. Minä pystyn käymään ihmisten parissa ja jopa nauttimaan niistä tilanteista. Minulla on Sulo, jonka ei tarvitse enää venyä epäinhimillisiin suorituksiin minun takiani, sillä minustakin tuli toimiva ihminen. Minusta tuli onnellinen.
Se, etten ole unohtanut tätä taustaani, vaikuttaa siihen, miksi minusta on niin tärkeää olla rehellinen pienyrittäjä. Eli maksaa mukisematta alvit, verot ja yelit ja muistaa pistää kirjanpitoon jokainen tienaamani euro. Minä sain yhteiskunnalta valtavan paljon. Nyt minä yritän antaa takaisin.
Edes vähän.
