Vielä viimeiset taistelut

Lähetin Kelalle oikaisuvaatimuksen uhkaavasta takaisinperinnästä viime huhtikuussa. Siellä se Omakelassa yhä näkyy samassa jamassa, "käsiteltävänä" eli se ei ole edennyt minnekään. Nyt, kun asunto on myyty, Kela ei kuitenkaan aikaillut takaisinperinnän käynnistämisessä. Nyt he haluavat minun selvittävän, miksi etuutta on maksettu liikaa. Ovatko ne siellä aivan idiootteja? Itsehän ovat keksineet maksaneensa liikaa, minun mielestäni eivät todellakaan ole. Tarvitsin tuon 1122 euroa siihen, että en olisi nähnyt nälkää ja joutunut jättämään lääkkeitä ostamatta. En minä sillä rahalla liikaa ole päässyt juhlimaan.

Jos minä tämän takaisinperintäshown nyt vielä jaksaisin tempoilla läpi, alkaisiko oloni helpottaa? 

Terapeuttini vahvisti ajatukseni siitä, että tällaisen usean vuoden kestäneen koko ajan kiihtyvän piinan jälkeen hermosto ei palaudu hetkessä. Minun täytyy olla kärsivällinen toipumisessa.

Enhän minä ole kärsivällinen koskaan missään asiassa. Mutta juuri nyt minä sentään saan olla rauhassa. Olen kirjoittanut Kelalle näkemykseni. Tilillä on rahaa sen verran, että selviän loppuvuoden. Työnhakuvelvoitetta ei määrätty, koska olen niin paskana. Eli ei Kela sen enempää kuin työkkärikään vaadi minulta juuri nyt yhtään mitään. Minäkään en saisi vaatia mitään itseltäni. 

Jos minä jaksan marraskuuhun saakka, jolloin viimeinkin alkaa kesä, alkaisiko oloni helpottaa?

Olen varannut matkan Fuerteventuralle. Koska nyt en joudu hakemaan toimeentulotukea, minulla on oikeus matkustaa. Koska minulla nyt on rahaa tilillä, minä pystyin ostamaan lentoliput. Koska minulla ei nyt ole työkkärivelvollisuuksia, minulla on mahdollisuus yrittää helpottaa omaa oloani sen sijaan, että luen työpaikkailmoituksia ja tunnen itseäni paskimmaksi paskaksi, mitä maan päällä kävelee. 

Hotellien hinnat ovat nousseet pilviin sitten viime reissun. En haluaisi taas lähteä justiinsa samaan paikkaan kuin minne ennenkin olen marraskuuta paennut, mutta se on ainoa hotelli, jossa yö maksaa saman verran kuin muualla kerrossänkypaikka jaetussa hostellihuoneessa. En haluaisi myöskään tunkea turistina Kanarialle, joka hukkuu turismiin ja jonne minua ei kaivata. Mutta missä muualla olisi aurinkoa ja lämpöä siinä vaiheessa vuotta? 

Matkan varaaminen on taloudellinen riski, jos minulle ei ilmaannu mitään firman töitä tai jos Kela täräyttää pikavauhdilla hallinto-oikeuden perintäpäätöksen pöytään. Mutta hotellin saa perua. Jos en pääsekään matkaan, menetän vain lentolippujen hinnan.

Mutta pakkohan minun on päästä. En halua heti edellisen perään toista talvea itsemurhan partaalla yläkertaa kuunnellen ja kaamosta itkien.

Jos minä jaksan vielä siihen saakka, että yläkerrassa asuja vaihtuu, alkaisiko oloni helpottaa?

Mahdollisesti se tapahtuisi maaliskuussa. Ehkä uudella ihmisellä on kevyt askel? Ehkä hänellä on sama vuorokausirytmi kuin minulla? Ehkä lattiamateriaalin vaihtaminen vähentää kolinaa? Ehkä minun hermoni ovat siinä vaiheessa jo rauhoittuneet? Ehkä minä en ole silloin enää näin hullu? Enhän minä tullut näin hulluksi aiemmista asukkaistakaan, vaikka heidänkin äänensä jossain määrin häiritsivät. 

Eilen oli meidän kylällä jokaelokuinen pihakirppis- ja pop up -kahvilatapahtuma. Tiedän hyvin, että moni täällä vierailevista ihmisistä tahtoisi vaihtaa kanssani paikkaa. On niin surullista, että minä todellakin olen näin hullu, että asuminen yhdessä Suomen ihanimmista paikoista on minulle tuskallista. Vain sen takia, että ääniyliherkkyyteni on niin voimakasta ja selvästi vain pahenee koko ajan. Koirien räksytykset ja skuuttien kalinat vievät minulta hermot, ja yläkerran asukkaan kantapäät saavat minut raivoihini. 

Ehkä niissä kantapäissä ei kuitenkaan pahinta ole ääni, vaan se, että olen jatkuvasti tietoinen vieraan ihmisen läsnäolosta, kun olen kotona. Kun yritän rentoutua nukkumaan, yläkerran asukki on läsnä. Herään keskellä yötä sydän hakaten, kun hän kolisee. Kaiken päivää tiedän, missä kohtaa hän asunnossaan liikkuu. Kun minä kuulen hänet, hän tavallaan tunkeutuu minuun ja siitä minä menen hulluksi. 

Aiempien asukkaiden kanssa on ollut helpompaa, koska he sentään nukkuivat yönsä. Ylämummo ei paukuttanut kantapäitään hereillä ollessaan ja Yläkerran Tyttö oli todella harvoin kotosalla. Tämä nykyinenkin on oikeasti mitä parhain vuokralainen ja joskus lähtiessään tulee saamaan minulta suosituskirjeen mukaansa, mutta siltikään minä en siedä häntä. 

Minä niin kovasti haluaisin nauttia täällä asumisesta. Rakastan tämän kylän kauneutta, rakastan omia rantojani, metsiäni ja niillä kiemurtelevia polkuja. Rakastan Saimaan kirkasta vettä. Rakastan Vuoksen rantareittiä palvelujen suuntaan. Rakastan yhteisöllisyyttä ja sitä, että minulla on tuttavia naapurustossa. Rakastan omaa pihaani, jonne saan rakentaa nukkekoteja. Täällä on kaikki hyvää. Vain minä olen korvineni ja aivoineni vääränlainen.

Kuinka moni tosissaan haveilee olevansa kuuro? Minä haaveilen. Olen oikeasti kateellinen kuuroille, joilla on implantit ja mahdollisuus laittaa kuulo pois päältä ja päälle tarpeen mukaan. Jos minulla olisi sellainen mahdollisuus, täällä asuminen olisi lähes täydellistä.

Kun eilisiltana yritin nukkua sisällä ja vielä myöhäänkin yläkerran kolinat ja natinat pitivät kehoni jännitystilassa, aloin tutkia, miten vastamelukuulokkeet toimivat ja voisiko niistä olla apua. Niillähän ei ole pakko soittaa musiikkia, vaan voi pitää päällä pelkän vastamelutoiminnon. Mutta se ilmeisesti ei blokkaakaan yhtäkkisiä teräviä ääniä, vaan pelkkää tasaisesti jatkuvaa hurinaa. Mietin, pitäisikö minun silti hankkia sellaiset testattaviksi? Olisiko halvoista edes yhtään mitään iloa? 

Nythän joudun nukahtamaan korvatulpilla ja huudattamaan kännykästä samalla rentoutushöpinää, jotta monotoninen puheääni läpäisisi tulpat. Se on fyysisesti mukavampi vaihtoehto kuin nappikuulokkeista rentoutushöpinä ja niiden päällä kuulosuojaimet. 

Kotisängyssä nukkumaankäymisessä on valtava ero siihen, että Helmutissa nukahdan noin vaan rauhallisesti ilman mitään kommervenkkejä.