Eilen lähdin jo aamulla ajelemaan kotiin Turusta ja minulla olikin hyvää aikaa viipyä matkalla. Kehäkolmosta ajellessamme näemme aina Länsimäen tienviitan, mutta ajamme siitä ohi. Nyt en ajanutkaan ohi, vaan ohjasin autoni kohti Länsimäkeä, lapsuuteni Länskää.
Maalainen kun olen, kuvittelin, että viitta opastaa minut sille tutulle tielle, jolla kotitalomme sijaitsi. No, juu ei. Länskässä on näemmä muutama muukin kerrostalo. Pysäytin auton yhden niistä parkkialueelle ja avasin kännykän karttaohjelman. En muistanut kotikatumme nimeä, mutta arvelin, että kun näen kadut kartalla, joku niistä herättäisi muiston. Ja hoks, siinähän se Maalinauhantie olikin ihan vieressä. Kun kurvasin sinne, näin edessäni sen, mitä olin odottanutkin. Tuttuuden. Kodin? Paitsi että takapihan kioski oli purettu pois. Se, josta tätini osti minulle ison, oranssin superpallon. Sumpparin.
Täältä ovat minun ensimmäiset muistoni.
Jätin auton vieraspaikalle ja jalkauduin. Talo oli entisen kokoinen, mutta kaikki muu oli kutistunut. Se valtava kallio talon takana oli matalampi ja etupuolen iso piha olikin nyt vain kapea kuilu kahden talon välissä. Hurja mäki, jossa kolmipyöräiselläni viiletin niin, että jalat sotkeutuivat polkimiin, olikin jotain ihan muuta kuin mäki. Maailma on kovin erilainen viisivuotiaan silmin.
Muistin kolmionmuotoisen nurmikon, muistin Elannon. Jaa, se onkin nyt Alepa. Suunnaton aukio Elannon, anteeksi Alepan, edessä olikin vain hiukan leveämpi katu ja muutama parkkiruutu. Lähtikö kaupan nurkalta tie tai polku, joka vei epämiellyttäviin muistoihin? Hammaslääkäriin ja seurakunnan kerhoon?
Pihalta keinut ja hiekkalaatikko olivat kadonneet, tilalle oli tullut tupakkapaikka. Missä tämän talon lapset nyt leikkivät ja äidit istuskelevat juoruilemassa? Asuuko talossa edes lapsia?
Silloin asui. Kavereiden synttäreillä käytiin kukkamekoissa ja pitsiesiliinoissa. Niitä juhlia en muista oikeasti, mutta synttäreistä on valokuvia. Minä en muista tapahtumia varhaislapsuudestani. Muistan vain paikkoja ja tunnelmia.
Yllätyin, kun talon alaovi olikin lukitsematon ja astuin sisään. Menin hissiin, olipa se ahdas. Tuttu haju. Voiko hissi haista samalta 36 vuoden jälkeen? Ei kai sentään, taidan kuvitella. Painoin numeroa 5 ja matkustin ylimpään kerrokseen. Rappu oli käsittämättömän kapea. Saavuin omalle kotiovelle. Kuka siellä nyt asuu?
Jos joku Immolan aseman entinen asukas koputtaisi meidän ovellemme, ottaisimme hänet ilomielin vastaan, haluaisimme kuulla hänen tarinansa ja näyttää, miltä kaikki nyt näyttää. Mutta mahtaisiko Vantaan Länsimäen kerrostalossa asuva ihminen ilahtua oudosta rimputtelijasta? En soittanut ovikelloa, vaan kipitin kierreportaat alas. Muistin lapsuuteni jumppatossut. Muistin kellarin pitkän käytävän.
Katselin kotia ulkoapäin. Tuossa oli isin ja äidin makkari. En muistanutkaan, että meillä oli parveke. Vieressä lastenhuone. Toisella puolella keittiön ikkuna ja vieressä vessa. Onkohan siellä yhä amme? Olohuoneen isot ikkunat. Siinä katseltiin, miten roskisauto saapui. Nyt ikkunassa ei ollut ketään. Vaaleat valoverhot vain, jotka eivät kertoneet mitään nykyisistä asukkaista.
Länsimäki vaikutti hiljaiselta. Pari koiran ulkoiluttajaa käveli rivakasti ohi. Mietin, mahdanko näyttää epäilyttävältä siinä haahuillessani. Näin mustatukkaisia pikkupoikia, jotka puhuivat kieltä, jota en tunnistanut. Ja monta eri-ikäistä kantasuomalaiselta näyttävää ja kuulostavaa miestä, yksin tai ryhmänä, enemmän tai vähemmän juovuksissa, kolmen jälkeen iltapäivällä. Kaikilla oluttölkit kädessä. Paitsi yhdellä ei ollut! Kävelin hitaasti hänen perässään. Hän pysähtyi, kaivoi repustaan tölkin ja sihautti sen auki. Jatkoi matkaa.
Länskä ei kertonut minulle paljonkaan itsestään, mutta internet kertoo, että siellä on nyt Suomen suurin työttömyys. Se on koko Suomen maahanmuuttajarikkain alue. Huomasinkin tuon jo kotirapussa. Postiluukkujen nimistä vähemmistö oli suomalaisia nimiä. Minun nimeni sopisi hyvin siihen joukkoon, mikä lie mamu minäkin.
Mitä jos me olisimmekin pysyneet siellä? Mitä jos vanhempani, ikänsä pääkaupunkiseudulla asuneet, eivät olisikaan päättäneet muuttaa umpimaalle, mökkipaikkakunnalle? Mitä jos minä olisin mennyt Länskässä kouluun? Millainen ihminen minusta olisi tullut? Kuinka kauan me olisimme edes pysyneet Länskässä? Olisiko asunto jäänyt pieneksi jossain vaiheessa? Isi työskenteli piirustuspöydän ääressä ja oli jollain lailla tekemisissä jäänmurtajien kanssa. Jos hän olisi pysynyt siinä hommassa, olisiko perheemme nähnyt, miten "lintukoto muuttuu ghetoksi" (nämä sanat nappasin Kaksplussan keskustelupalstalta, jossa tiedetään kaikesta kaikki) vai olisiko nuori perhe vaurastunut ja muuttanut pois jo sitä ennen? Olisiko perheemme kokenut Wärtsilän megalomaanisen konkurssin kipeästi nahoissaan? Olisiko meistä kuitenkin lopulta tullut maalaisia? Entä millaiseen ammattiin itse olisin suunnannut, jos minulla ei olisikaan ollut yrittäjäisää esikuvana? Jos vuosilomat, pekkaset ja palkkapäivät olisivatkin jatkuneet normaalina osana koko lapsuuteni?
Kuinka kiinnostavaa olisikaan voida nähdä oma vaihtoehtoinen elämänsä! Mitä jos -elämä. Sillä sattumien summaahan kaikki vaan kuitenkin on.
