Vielä viimeiset taistelut

Lähetin Kelalle oikaisuvaatimuksen uhkaavasta takaisinperinnästä viime huhtikuussa. Siellä se Omakelassa yhä näkyy samassa jamassa, "käsiteltävänä" eli se ei ole edennyt minnekään. Nyt, kun asunto on myyty, Kela ei kuitenkaan aikaillut takaisinperinnän käynnistämisessä. Nyt he haluavat minun kertovan heille, miksi etuutta on maksettu liikaa. Ovatko ne siellä aivan idiootteja? Itsehän ovat keksineet maksaneensa liikaa, minun mielestäni eivät todellakaan ole. Tarvitsin tuon 1122 euroa siihen, että en olisi nähnyt nälkää ja joutunut jättämään lääkkeitä ostamatta. En minä sillä rahalla liikaa ole päässyt juhlimaan.

Jos minä tämän takaisinperintäshown nyt vielä jaksaisin tempoilla läpi, alkaisiko oloni helpottaa? 

Terapeuttini vahvisti ajatukseni siitä, että tällaisen usean vuoden kestäneen koko ajan kiihtyvän piinan jälkeen hermosto ei palaudu hetkessä. Minun täytyy olla kärsivällinen toipumisessa.

Enhän minä ole kärsivällinen koskaan missään asiassa. Mutta juuri nyt minä sentään saan olla rauhassa. Olen kirjoittanut Kelalle näkemykseni. Tilillä on rahaa sen verran, että selviän loppuvuoden. Työnhakuvelvoitetta ei määrätty, koska olen niin paskana. Eli ei Kela sen enempää kuin työkkärikään vaadi minulta juuri nyt yhtään mitään. Minäkään en saisi vaatia mitään itseltäni. 

Jos minä jaksan marraskuuhun saakka, jolloin viimeinkin alkaa kesä, alkaisiko oloni helpottaa?

Olen varannut matkan Fuerteventuralle. Koska nyt en joudu hakemaan toimeentulotukea, minulla on oikeus matkustaa. Koska minulla nyt on rahaa tilillä, minä pystyin ostamaan lentoliput. Koska minulla ei nyt ole työkkärivelvollisuuksia, minulla on mahdollisuus yrittää helpottaa omaa oloani sen sijaan, että lukisin työpaikkailmoituksia ja tuntisin itseni paskimmaksi paskaksi, mitä maan päällä kävelee. 

Hotellien hinnat ovat nousseet pilviin sitten viime reissun. En haluaisi taas lähteä justiinsa samaan paikkaan kuin minne ennenkin olen marraskuuta paennut, mutta se on ainoa hotelli, jossa yö maksaa saman verran kuin muualla kerrossänkypaikka jaetussa hostellihuoneessa. En haluaisi myöskään tunkea turistina Kanarialle, joka hukkuu turismiin ja jonne minua ei kaivata. Mutta missä muualla olisi aurinkoa ja lämpöä siinä vaiheessa vuotta? 

Matkan varaaminen on taloudellinen riski, jos minulle ei ilmaannu mitään firman töitä tai jos Kela täräyttää pikavauhdilla hallinto-oikeuden perintäpäätöksen pöytään. Mutta hotellin saa perua. Jos en pääsekään matkaan, menetän vain lentolippujen hinnan.

Mutta pakkohan minun on päästä. En halua heti edellisen perään toista talvea itsemurhan partaalla yläkertaa kuunnellen ja kaamosta itkien.

Jos minä jaksan vielä siihen saakka, että yläkerrassa asuja vaihtuu, alkaisiko oloni helpottaa?

Mahdollisesti se tapahtuisi maaliskuussa. Ehkä uudella ihmisellä on kevyt askel? Ehkä hänellä on sama vuorokausirytmi kuin minulla? Ehkä lattiamateriaalin vaihtaminen vähentää kolinaa? Ehkä minun hermoni ovat siinä vaiheessa jo rauhoittuneet? Ehkä minä en ole silloin enää näin hullu? Enhän minä tullut näin hulluksi aiemmista asukkaistakaan, vaikka heidänkin äänensä jossain määrin häiritsivät. 

Eilen oli meidän kylällä jokaelokuinen pihakirppis- ja pop up -kahvilatapahtuma. Tiedän hyvin, että moni täällä vierailevista ihmisistä tahtoisi vaihtaa kanssani paikkaa. On niin surullista, että minä todellakin olen näin hullu, että asuminen yhdessä Suomen ihanimmista paikoista on minulle tuskallista. Vain sen takia, että ääniyliherkkyyteni on niin voimakasta ja selvästi vain pahenee koko ajan. Koirien räksytykset ja skuuttien kalinat ärsyttävät ja yläkerran asukkaan kantapäät saavat minut raivoihini. 

Ehkä niissä kantapäissä ei kuitenkaan pahinta ole ääni, vaan se, että olen jatkuvasti tietoinen vieraan ihmisen läsnäolosta, kun olen kotona. Kun yritän rentoutua nukkumaan, yläkerran asukki on läsnä. Herään keskellä yötä sydän hakaten, kun hän kolisee. Kaiken päivää tiedän, missä kohtaa hän asunnossaan liikkuu. Kun minä kuulen hänet, hän tavallaan tunkeutuu minuun ja siitä minä menen sekaisin. 

Aiempien asukkaiden kanssa on ollut helpompaa, koska he sentään nukkuivat yönsä. Ylämummo ei paukuttanut kantapäitään hereillä ollessaan ja Yläkerran Tyttö oli todella harvoin kotosalla. Tämä nykyinenkin on oikeasti mitä mukavin ihminen ja mitä parhain vuokralainen ja joskus lähtiessään tulee saamaan minulta suosituskirjeen mukaansa, mutta siltikään minä en siedä häntä. 

Minä niin kovasti haluaisin nauttia täällä asumisesta. Rakastan tämän kylän kauneutta, rakastan omia rantojani, metsiäni ja niillä kiemurtelevia polkuja. Rakastan Saimaan kirkasta vettä. Rakastan Vuoksen rantareittiä palvelujen suuntaan. Rakastan yhteisöllisyyttä ja sitä, että minulla on tuttavia naapurustossa. Rakastan omaa pihaani, jonne saan rakentaa nukkekoteja. Täällä on kaikki hyvää. Vain minä olen korvineni ja aivoineni vääränlainen.

Kuinka moni tosissaan haveilee olevansa kuuro? Minä haaveilen. Olen oikeasti kateellinen kuuroille, joilla on implantit ja mahdollisuus laittaa kuulo pois päältä ja päälle tarpeen mukaan. Jos minulla olisi sellainen mahdollisuus, täällä asuminen olisi lähes täydellistä.

Kun eilisiltana yritin nukkua sisällä ja vielä myöhäänkin yläkerran kolinat ja natinat pitivät kehoni jännitystilassa, aloin tutkia, miten vastamelukuulokkeet toimivat ja voisiko niistä olla apua. Niillähän ei ole pakko soittaa musiikkia, vaan voi pitää päällä pelkän vastamelutoiminnon. Mutta ne ilmeisesti eivät blokkaakaan yhtäkkisiä teräviä ääniä, vaan pelkkää tasaisesti jatkuvaa hurinaa. Mietin, pitäisikö minun silti hankkia sellaiset testattaviksi? Olisiko halvoista edes yhtään mitään iloa? 

Nythän joudun nukahtamaan korvatulpilla ja huudattamaan kännykästä samalla rentoutushöpinää, jotta monotoninen puheääni läpäisisi tulpat. Se on fyysisesti mukavampi vaihtoehto kuin nappikuulokkeista rentoutushöpinä ja niiden päällä kuulosuojaimet. 

Kotisängyssä nukkumaankäymisessä on valtava ero siihen, että Helmutissa nukahdan noin vaan rauhallisesti ilman mitään kommervenkkejä.

Turvallinen piilopirtti

Minähän siis loin ihan itse itselleni älyttömän työmaan, kun päätin ruveta väsäämään nukkekoteja eteiseen. Ihan kuin minusta muka olisi ollut odottamaan syksyn sateita! No ei todellakaan. Pää suhisten minä askartelin seiniä ja hoin itselleni, että lopeta, lopeta, lopeta. Enkä tietenkään saanut käytyä kaupassa, mietittyä ruokakaappien sisältöä saati sitten syötyä. Edes metsään rauhoittumaan en saanut itseäni liikahtamaan! Vanha kunnon hyperfokus.

Onneksi tajusin, että on syytä poistua taas kotoa ja pakenin venytetyksi viikonlopuksi Sulon metsämökille. Siitä on muodostunut minulle ainoa paikka, jossa rauhoitun. Heti, kun ajan Helmutilla kalliolle, aaaaaaaaaahhhhhhh kaikki riesat päässäni vaimenevat. Siellä ei ole mitään velvollisuuksia. Siellä saa keskittyä vain olennaiseen: kantaa vesiä, laittaa ruokaa ajallaan, lämmäyttää saunan, jos huvittaa. Kävellä metsässä, poimia samalla ilman paineita poimurillisen mustikkaa. Kuunnella lintuja ja tuulta, katsella sudenkorentoja ja kuusenlatvoja, ihmetellä majavien patoa, puron taikaa ja sammakkolammen vedenpinnan vaihtelua. Saa vain olla rauhassa, neuloa ja hörppiä teetä. Eri moottorien ääniä sinne kyllä kuuluu ajoittain, mutta enimmäkseen ei kuulu eikä näy mitään merkkejä ihmisistä. 

Minä tunnen itseni aika loiseksi, mutta Sulolla ei itsellään olekaan ollut aikaa majailla mökillä. Kultaisesti hän antaa minun mennä ja tulla omin avaimin milloin haluan. Itse hän piipahtelee moottorisahan tai ruohonleikkurin kanssa ja minä yritän silloin olla avuksi. Majavan kaatamia puita pitää pieniä, umpeenkasvavaa mökkitietä jyystää ruohonleikkurilla. Mutta ne ovat mukavia hommia pienessä määrin. Mikään siinä paikassa ei muutu työleiriksi, sillä kaikki on pientä. Siellä tontti on metsää, eikä hoidettavaa nurmikkoa tai istutuksia. Siellä talo on yksinkertainen metsästysmaja, jossa ei ole mitään ylimääräistä. Siellä ei ole edes kunnollisia sähköjä. Siellä sauna on kääpiökokoinen ja lämpiää puolessa tunnissa parilla klapilla. 

Minulle se paikka on suurinta luksusta, mitä voin nyt kuvitella. Olen siellä enemmän oma itseni kuin missään muualla. Kukaan ei kuule eikä näe minua. Minusta tuntuu, että juuri sellaisessa paikassa haluaisin asua. Kaikki on yksinkertaista ja helppoa, rauhoittavaa. 

Jo ensinäkemällä minut valtasi tunne, että siinä paikassa me ihmiset olemme vieraina. Paikka kuuluu majaville, oraville, linnuille ja sammakoille, ja ihmisen tulee tietää roolinsa kaikkein vähimpänä. Riistakameran ansiosta tiedämme nyt, että seutu kuuluu myös ilveksille ja mäyrille. Vaikka minä en näe noita otuksia, minusta tuntuu valtavan hyvältä tietää, että siellä ne hiippailevat samoilla mättäillä kuin minäkin. Minun nukkuessani saattaa hirvi tai susilauma hiipiä Helmutin ohi, ja se ajatus tuo hyvän olon.  

Koska helteitä ei ole tullut, en ole mökillä ollessani kaivannut edes uimista. Keväällä mutapohjainen lampi oli täynnä sammakoita, enkä uskonut koskaan voivani pulahtaa sinne! Sammakot kuitenkin katosivat kutemistensa jälkeen ja minä otin tavaksi pulahdella. Ensimmäisen kerran se tapahtui vahingossa ja kauheasti kiljuen, koska tipahdin kiikkerältä laiturilta liukkaaseen liejuun! Sen jälkeen olen sitten uskaltanut veteen aivan tarkoituksella. Mutta nyt vesi on niin matalalla, ettei uiminen enää onnistu ja mutakylpy ei kiehdo. Majavien patoakaan ei hennota enempää avata, koska sen toisellakaan puolella ei ole mitenkään liikaa vettä. Outoa, että järvet eivät vain täyty, vaikka sateesta ei ole ollut pulaa.

Outoa on sekin, ettei hyttysiä ole ollut edes siellä metsien keskellä. Sammakoita sitten senkin edestä! Ne ovat tällä hetkellä onneksi vain pieniä, sentin tai parin mittaisia. Mutta ne talvehtivat lammen mudassa ja kasvavat ja joka vuosi syntyy uusia, kun aikuisiksi varttuneet palaavat synnyinsijoilleen kutemaan. Se paikka on sammakkohautomo ja minun on vain pakko sietää sitä. Kotona sammakot tunkevat minun reviirilleni, mutta mökillä minä tungen heidän reviirilleen ja yritän opetella olemaan kirkumatta.

Tulin tänään kotiin. On työhommaa, pyykinpesua, kaupassakäyntiä, sitä sun tätä. On syytä edes vähitellen opetella olemaan kotona, sillä syksy lähenee. Helmutissa nukkuminen käy inhottavaksi, kun kosteus lisääntyy ja lämpötila laskee. En voi loputtomiin välttää kotona olemista. On pakko opetella olemaan ihminen, eikä metsänpeikko.