Huikea tuurini kelien suhteen senkun vaan jatkuu! Kolmeen viikkoon on mahtunut vain kaksi oikeaa sadepäivää. Muistelen, miten torimuijailuaikoina sadepilvet seurasivat perässäni kaikkialle. Aivan selvästi Universumi siis halusi minun lopettavan torien kiertämisen ja siirtyvän puskien kiertelyyn.
Vaikken ollut sinne Pärnuun suunnitellut meneväni, en todellakaan kadu, että niin tein. Lähin hiekkarantani osoittautuikin ihan huikeaksi 3,5 km:n mittaiseksi valkoisen hiekan paratiisirannaksi, ja on ilmeisesti vasta alkua sille miljoonahiekalle, joka siitä eteläänpäin jatkuu. Helmut pönötti pari päivää Valgerandin parkkialueella, ja öiksi siirryin syrjemmälle tienposkeen, jossa kukaan ei jumputtanut musiikkia. Vain aallot pauhasivat minulle tuutulauluaan. Sain aivan huomaamattani kunnolla liikuntaakin, kun kävelin likimain autiota rantaa eestaas. Minun toisaalta teki mieli jäädä sinne pidemmäksikin aikaa, mutta toisaalta teki mieleni jatkaa matkaa Peipsijärven rannikolle. Jouduin valitsemaan matkan jatkumisen, koska kotiinpaluun pakko painaa takaraivossa ja pystyn ajamaan vain noin tunnin matkan päivässä. Harmittaa vähän, että aikatauluttomuuteni muuttuikin näin, mutta toisaalta: onpahan edes jotain rahaa tiedossa syssymmälle.
Olin harhaisesti kuvitellut syöväni täällä Virossa paremmin kuin kotona, mutta hinnat ovat jopa Lidlissä ihan samat kuin kotonakin. Leipä taitaa olla pikkuisen edullisempaa. Elelen siis samalla puuro – porkkana – kananmuna – halvin tonnikala -linjalla kuin kotonakin ja pihtailen kaikessa. Kaupunkien välttelyssä on sekin hyvä puoli, ettei tarvitse tuhlata rahaa mihinkään muuhun kuin pakollisiin ja jäätelöön.
Piipahdin silti Viljandissa, jonka piti olla kaunis kaupunki. Ja voi hyvä ihme, miten kaunis se sitten olikaan! Ehkä kaunein, jossa koskaan olen käynyt. Jos pannaan Vanha Rauma, Raahe ja Porvoo yhteen, lisätään vähän korkeuseroja ja yksi linnanraunio, niin päästään lähelle. Olin ihan liekeissä ja kipitin ympäri kaupunkia kuvaten talojen ovia!
Mutta urbaaniähky iskee kauniissakin kaupungeissa ja kun väsyneenä jouduin illalla kuuntelemaan viereisten pakettiautojen jumputtavaa musiikkia, ajelinkin vielä puoliunessa 10 km maalle pienen lammen rannalle ja päätin pysyä maaseudulla hetken aikaa. Minä en saisi ajaa väsyneenä yhtään. Tunnen olevani iso turvallisuusriski.
Maaseudulla mahtavinta ovat kattohaikarat! Miten ne voivatkin olla niin hauskoja lintuja! Olen tyystin rakastunut niihin. Ne ovat humoristisia honkkeleita, joiden lento näyttää vähän koikkelehtimiselta ja jotka maassa astelevat hyvin omanarvontuntoisesti. Niiden kaulat taipuvat aivan miten sattuu ja ne pitävät hassua kalkatusta ilmeisesti vietellessään toista haikaraa. Ja ne syövät sammakoita! Yksikin karmea sammakko minun reitilläni on liikaa, joten haikaroiden ruokavalio saa minut rakastamaan niitä entistäkin enemmän!
Viron halki ajaminen länsi-itä-suunnassa oli aika tervanjuontia. Maisemat suomalaistuivat ja muuttuivat vähemmän ihastuttaviksi. Ei ollut enää värikkäitä kukkia pientareilla, vaan heinää ja maitohorsmaa. Oli paljon viljapeltoja ja pitkää tietä. Asiakaspalvelijat lakkasivat tervehtimästä ja hymyilemästä. Minulla kesti hetki, ennenkuin tajusin, miksi tunsin itseni kaupoissa idiootiksi ja ei-toivotuksi, mutta sehän oli tietysti hapannaamojen vaikutusta, kun itse yritin tervehtiä hymyillen!
Viivyin pari yötä pikkuruisen lammen rannalla jossain lähellä Viljandia. Piirtelin ja suppailin.
Vaikka välimatkat ovat täällä oikeasti tosi lyhyitä, matkoihin kuluu minulta kuitenkin aikaa, kun pysähtelen kuvaamaan haikaroita tai tekemään ruokaa. Ajopäivät väsyttävät, ja kauppa-asiointi väsyttää vielä enemmän.
Viron itäreunalle Peipsijärven rannalle saapuminen olikin sitten aika hauskaa, sillä länsirannikon vauraus ja kiiltokuvamaisuus muuttui täällä venäläisemmäksi estetiikaksi. Olen tätä rähjääntynyttä rakennettua ympäristöä kaivannutkin nyt, kun Venäjälle ei enää pääse. Täällä myös kuulee venäjän kieltä yhtä lailla kuin viroakin.
Rajantakaisesta Karjalasta tutut turkoosinvihreät ja -siniset värit toistuvat täällä talojen sienissä. Talot ovat muutenkin vähemmän koristeellisia ja vähemmän hyvänä pidettyjä kuin lännessä. Värejä ja materiaaleja yhdistellään surutta, taloihin on rakenneltu jos jonkinlaisia lisäsiipiä. Kaikkialla on silti aivan yhtä siistiä kuin lännessä. Bajamajoja ja huusseja on ripoteltu kiitettävästi joka kylään ja ne ovat puhtaita. Täällä ei vaan sitä tajuta, että kuivakäymäliin pitäisi laittaa jotain kuivikettakin ihmisjätösten lisäksi!
Tutustuin hienosti restauroituun Alatskiven linnaan ja söpöön Sipulitiehen samovaarimuseoineen. Sipulitien piti ennakkotietojeni mukaan olla kurkistus perinteiseen paikalliseen elämään. Odotin mummoja tienposkessa marja- ja vihannesmyyntipöytineen. Löysinkin hipstereiden kotikahviloita ja gallerioita. Turismi oli jo siis alkanut muuttaa paikallista elämää.
Pääsymaksut ja kahvilat ovat minulle nyt liian iso kustannus, sillä täällä nekin ovat Suomen hinnoissa. Samovaarimuseossakin pääsymaksu oli vitosen ja pieni kuppi teetä maksoi kolme euroa. Silti välillä tuntuu ihan oikealta antaa jotain myös takaisin siitä kaikesta ilmaisesta hyvästä, jota minä täällä saan. Minä kulutan asfalttia, jätän roskiani roskiksiin ja ja täytän vessoja pissallani ja kakallani. Puhdasta vettä kanistereihini saan vesiposteista. Jokuhan sen kaiken maksaa, eli virolaiset. Olisi mukavaa pystyä käyttämään enemmänkin rahaa paikallisiin palveluihin.
Vaikka olen kerinnyt yöpyä jo monessa kivassa paikassa, vasta eräästä pienestä Peipsin rannan kylästä löysin täydellisen majoittumispaikan, ja täällä olen viihtynyt jo useamman päivän. Minun täydellisyyteni syntyy siitä, että Helmutin voi parkkeerata uimarannan ja vessan äärelle rauhalliseen paikkaan, jossa voin luvan kanssa levittää aurinkotuolini auton viereen. Täydellisyyteen kuuluu myös kiinnostavia kävelyreittejä, olkoot ne sitten luonnossa tai kaupunkialueella, sekä kävelyetäisyydellä jonkinlainen ruokakauppa. Täällä se kaikki täyttyy, joten vihdoinkin päätin, että on syytä asettua hetkeksi. Vaikka rakastan jatkuvaa virikkeiden virtaa, ovat rauhan ajat reissuissa aivan yhtä tärkeitä.
Luvallisia leiriytymispaikkoja löytyy Google Mapsistä ainakin sanoilla ”puhkeala”, ”telkimisala” ja ”lõkkekoht” ja lisäksi Virolla on oma RMK-sovellus näille hyvinhoidetuille retkeilyalueille. Toki alueet ovat suosittuja ja iltaisin kun minä menisin mielelläni ajoissa nukkumaan, saattaa olla meteliä. Olenkin todennut, että niillä on leppoisaa viettää päivät, mutta nukkumaanmenoaikaan voi joskus olla tarpeen ajaa Helmut vähän syrjemmälle ja palata sitten aamulla puuronkeittohommiin vessojen ja roskisten äärelle.
(Instagramissa reaaliaikaista reissaamista.)
