Kaunis talvi

Jos talvi olisi koko ajan sellainen, kuin se on nyt pari päivää ollut, tuskin olisinkaan alkanut masentua ja joutunut varaamaan matkaa etelään.

Meille satoi pienenpieni lumikerros, pakkanen kiristyi reippaasti ja mikä tärkeintä: aurinko palasi maailmaamme! Hihkuin innoissani, kun sen säteet valaisivat salimme. Olin täysin unohtanut, miltä kotimme näyttääkään.

Vaikka olen yhä kiusallisen väsynyt ja tehoton, mielialani on jotain aivan muuta kuin hetki sitten. Sain jopa joulukuusen vihdoin riisuttua ja heitettyä ikkunasta ulos. Ja kun joulukuusi lähti, tuli tarve mööpleerata. Ihan kuin olisi kevät! Ryhdyinkin siirtelemään huonekaluja toimistossani.

Pakkanen toi mukanaan pienen ongelman, johon emme vielä tässä talossa olleetkaan törmänneet. Nimittäin lämpö ei pysy kunnolla sisällä. Tänä aamunakin oli 16 astetta ja työhuoneessa vielä sitäkin vilpoisampaa. Syynä taitaa olla lumen puute.

Lattiat ovat nyt uskomattoman kylmät, kun suojaavaa lumivaippaa ei olekaan kivijalan ympärillä. Kaikista puulämmitteisistä taloista, joissa olen asunut, on nykyinen kotimme pitänyt lämmön kaikkein parhaiten. Kovimmilla pakkasillakaan ei ole aamuisin herätty 13-asteisessa huoneessa, kuten edellisessä kodissa usein tapahtui. Saapa nähdä, miten käy, jos pakkaset vielä kiristyvät, eikä lunta saadakaan.

Minua ei hirveästi häiritse vilpoinen sisäilma, sillä Jutan dieettiruoka on sillä lailla kummallista, että minulla on kaiken aikaa lämmin ja välillä jopa hiki. Mutta Kerttua ei saa päästää kylmettymään! Olemmekin siirtäneet sen kopin yöksi olohuoneeseen, jossa lämpö pysyy mainiosti aamuun asti, kun ovi suljetaan. Kiitos kuuluu sille kehvelille, joka lasivilloitti huoneen joskus 70-luvulla.

Kylmissä aamuissa on muuten sellainen hyvä puoli, etten uskalla avata tietokonetta, ennenkuin huoneenlämpö on normalisoitunut. Pelkään koneen hajoavan, vaikka en tiedä, miten perusteltu pelko tämäkin on. No, tärkeintähän on se, että saan tehtyä kaikkea muuta kivaa, kun en tällää takamustani tähän ruudun ääreen heti aamulla.

Hankala linssivauva

Sain joululahjaksi Sulolta hassun objektiivin kameraani. Sen nimi on Lensbaby Spark. Vasta tänään oli tarpeeksi valoisaa ja lähdin toiveikkaana pihalle sitä testaamaan. 

Kyseessä on outo, venkoileva objektiivi, jota tarkennetaan sormilla muljauttelemalla. (Viereisen kuvan kaappasin kyseisen firman opetusvideosta.)

Lensbaby ei ollut mitenkään helppo kuvauskaveri, ja minulla yleensäkin palaa aika äkkiä hermo, jos hommat eivät heti ala luistaa. Sain kuitenkin tunnissa kuvattua aika hyvän läjän kuraa, josta tässä nyt näette parhaimmistoa.

Vaikeinta on tarkentaminen. Minulla on suttuiset silmät ja käytän normaalisti aina automaattitarkennusta, koska kameran silmä näkee paremmin kuin minun silmäni.  Koska nyt oli pakko luottaa omiin silmiin, yritin kuvata poikkeuksellisesti silmälasit päässäni, mikä tuntuu mahdottoman kummalliselta. Silmälasit tekevät olon, että minulla on pää täynnä härpäkkeitä, jotka blokkaavat kaikki aistini. Pakkasessa rillit huurtuivat, jonka vuoksi yritin olla hengittämättä ja siitä tietysti seurasi lisää turhautumista.

Kuvasin kohteita läheltä ja kaukaa ja siltä väliltä, mutta en lainkaan tajunnut pointtia. Guuglaamalla löysin paljon hauskan satumaisia kuvia, jotka on otettu samanlaisella vekottimella. Eli siinä pitäisi olla potentiaalia vaikka mihin. Vika onkin kameran tällä puolella.

Minä suhtaudun valokuvaamiseen aika ryppyotsaisesti. Olen tosi niuho siitä, että valotus on kunnossa, värit oikein ja tarkennus hallittua. Minusta itsestäni on miljoona kuvaa, jossa käpätän sormi pystyssä valokuvaajalle, eli Sulolle, koska en kestä hänen holtitonta kuvaustapaansa. Tällä objektiivilla minun pitääkin nyt ottaa sulomainen asenne kuvaamiseen. Eli oppia pitämään hauskaa kuvatessani, roiskia ja laukoa miten sattuu, polttaa "filmiä" surutta. Löytää se satumaisuus.