Haluaisitko oman aseman?

Minä ihan kuvittelin, että kaikki asemat on jo myyty, jotka myyntiin olivat tulossa, mutta eivätpä vaan olleetkaan. Senaattikiinteistöt on nyt laittanut huutokaupalle viisi asemaa täältä meiltäpäin Suomea.

Silloin, kun me kyttäsimme meille sopivaa asema, olivat vaihtoehtoina tämä Immola sekä viereiset Puntala ja Rauha. Vain Immola tuli myyntiin ja tännehän me sitten päädyimme. En tiedä, miksi muita asemia on pitänyt pihdata näin pitkään. Rauhan asemahan oli tyhjillään jo silloin ja sinne me olisimme halunneet muuttaa, mutta se ei myyntiin tullut. Puntala on yhä tyhjänpanttina, sillä ikävän lian ja hajun peräänsä jättäneet vuokralaiset ovat poistuneet jo jokunen vuosi sitten. Mitä pidempään sekin asema tyhjillään seisoo, sen huonompaan kuntoon se käy.

Nyt Rauha on myynnissä. Se on kivalla paikalla nimensä mukaisesti omassa rauhassaan ilman naapureita. Hyvään uimarantaan on lyhyt kävelymatka. Ihan niinkuin meilläkin nyt, mutta ilman paperitehdasta! Heinävedellä olisi tarjolla toinen samanlainen. Ja kummankin lähtöhinta on ihan älyttömän alhainen.

Lisäksi Taavetin ja Luumäen tosi kauniit asemat ovat tarjolla vielä alhaisemmalla lähtöhinnalla. Punkaharjun asemasta saisi maksaa vähän enemmän, mutta siinä onkin oma ranta ja rantamökki! Jos meillä ei nyt olisi Immolaa, niin taistelisin Punkaharjusta kynsin ja hampain. Mikä unelma! Niin kaunis asemarakennus ja ihan ikioma ranta. Ja Saimaata ympärillä kaikkialla.

Ottakaas ihmiset unelmista kiinni ja ryhtykää näille asemille rakastaviksi omistajiksi.

Ihana, ihana Pulsa

Kävimme eilen Pulsan asemalla. Se sijaitsee Lappeenrannasta hiukan etelään ja on ollut viime vuonna uutisissa aika usein. Siinä on toiminut alkoholisteille tarkoitettu hoitokoti, mutta toiminta loppui vuodenvaihteessa.  Seurasin uutisointia vähän hämmentyneenä: syyttelyä puolin ja toisin ja uhkana se, että hieno asema jäisi tyhjilleen rapistumaan. Mutta sitten kuului hyviä uutisia. Pulsa oli myyty pariskunnalle, joka suunnitteli siihen kahvilaa ja majoituspalvelua. Olin todella iloinen tästä käänteestä.

Pulsassa oli eilen avointen ovien päivä, vaikka toiminta alkaa virallisesti vasta kesäkuussa. Oli hienoa päästä näkemään, miten kovasti pariskunta on tehnyt hommia näin lyhyessä ajassa ja miten valtavan viihtyisäksi kaikki tilat oli Pulsassa saatu. Heti pihaan ajaminen oli elämys. Miljöö oli upea lukuisine punamultaisine piharakennuksineen ja hienoine vanhoine lehtipuineen. Itse asema oli komea ja koristeellinen. Kaikesta näki, että Pulsa on aikoinaan ollut tärkeä asema Pietarin radan varrella.

Isäntä Lasse Karjalainen näytti meille vielä keskeneräiset majoitustilat. Ne olivat romanttinen yhdistelmä antiikkihuonekaluja ja Ikeaa. Majoitushuoneita tulee useampaan rakennukseen ja ainakin minusta tuntui heti siltä, että kyllä kelpaisi tällainen hotelli ihan mennen tullen.

Asema valmistui jo vuonna 1870 ja kun emäntä Petra Karjalainen purki myöhempien aikojen kerrostumia, hän löysi seiniltä 1800-luvun lopun sanomalehtiä. Ne jäävät osittain näkyviin, mikä on minusta todella hieno juttu. Hotelliyöpyjä saa siinä ihan konkreettisesti tuntea nukkuvansa lähes 150 vuotta vanhojen seinien suojassa.

Päärakennus oli uskomattoman kaunis ja ihmeellisen hyvin säilynyt siitä huolimatta, että sitä on laajennettu kahteen otteeseen. Laajennukset on tehty uskollisesti alkuperäistä tyyliä noudattaen. Sisätiloissa oli muhkeita kattolistoja, leveitä puolipaneleita ja koristeellisia kaakeliuuneja kruunuineen.

Tässä rakennuksessa sijaitsee kahvio, joka on maalaisromanttisuuden huipentuma. Vaaleaksi sisustettuja huoneita, vanhoja posliinikuppeja, seinillä kahvimyllyjä ja muuta asiaankuuluvaa rekvisiittaa ja huonekalut enimmäkseen oikeasti vanhoja kalusteita, joita pariskunta on kerännyt pitkin maata.

Parasta kahvilassa oli se, että siellä sai valita sekalaisista vanhoista ruusukupeista ja -lautasista mieleisimmät, eikä tarjolla ollut mitään uusia peruskahvila-astiastoja. Meitä palveli pieni poika ja teini-ikäinen tyttö, jotka olivat ihan mahtavia siinä roolissaan.

Juustokakku oli ihanaa ja santsikuppi kuului hintaan.

Entisessä odotussalissa oli kauppa, jossa myytiin sisustustavaraa ja tyyliin sopivia elintarvikkeita. Meidän mukaamme lähti Kenin mittakaavaan sopivat tuoli ja matkalaukku!

Yhteen huoneeseen oli kerätty kaikkea kiinnostavaa rautatietavaraa menneiltä vuosikymmeniltä: matkalaukkuja, asemapäällikön puku, aikatauluja. Olisin viihtynyt siinä huoneessa vaikka koko päivän.

Vanha aikataulu oli erinomaisen kiinnostava, koska siinä näkyi myös meidän Immolamme. Kun tässä sitä yritimme valokuvasta tulkita, niin näyttää siltä, että jos meiltä Immolasta lähti juna iltakymmeneltä, oltiin Helsingissä seuraavana aamuna puoli kymmeneltä! Kahdentoista tunnin matka! Nyt sama matka sujahtaa kahdessa ja puolessa tunnissa kliinisen persoonattomalla Pendolinolla, paitsi että Immolasta ne eivät meitä kyytiin nappaa.

Seuraavalla Pulsan-vierailullamme minun täytyy kyllä ottaa kokonainen valokuva tuosta hienosta aikataulusta. menemme ehdottomasti kesällä uudestaan Pulsaan, sillä kaikessa kesän vihreydessä se on takuulla vielä hienompi elämys.

Jos yhtään tykkäätte vanhoista asemista tai taloista ylipäänsä, suomalaisesta maaseudusta tai sympaattisista kahviloista, tehkää ihmeessä tekin kesällä retki Pulsaan. Se on ihan kaiken vaivan väärti, vaikka sijaitseekin kovin syrjässä kiemuraisen ja kuoppaisen tien päässä.

Vaikka minä tässä nyt kehun ja hehkutan, niin tämä postaus ei ole mikään maksettu mainos, eikä kiusallinen blogiyhteistyöhomma, vaan ihan pelkästä sydämestä ja ihastuksesta syntynyt kirjoitus. Minusta on tärkeää saattaa tällaisia hienoja paikkoja ja ihailtavan rohkeita yrittäjiä ihmisten tietoisuuteen. Toivon Pulsalle oikein menestyksekästä tulevaisuutta!

Pulsalla on Facebook-sivut, jota seuraamalla tiedätte, milloin asema aukeaa.

Asemien kirjoa

Etelä-Saimaa teki jutun entisten rautatieasemien nykykäytöstä ja meidänkin asemamme pääsi mukaan juttuun. Se ilmestyi tämän päivän lehdessä. Immolan lisäksi toimittaja ja kuvaaja kävivät Pulsan asemalla, jossa on päihdekuntoutujien hoitokoti sekä Rapasaaren asemalla, jossa toimii meripelastusseuran paikallisosasto. Täältä meiltä he jatkoivat vielä Parikkalaan. Parikkalan asemalla on nykyisin kahvila/pubi, jota mekin olemme kerran käyneet ihailemassa. Se on tosi kivasti sisustettu, kodikas ja värikäs paikka.

Olisi mukavaa tietää enemmänkin muiden Etelä-Karjalan asemien nykytilasta. Meitä lähinnä olevat Vuoksenniska, Puntala, Rautjärvi ja Rauha ovat surullisesti tyhjillään. Vaikka minusta on toki ikävää, että nykyisin junat hylkäävät asemansa ja kyläkoulut joutuvat hyvästelemään oppilaansa, on silti hienoa, että upeat vanhat rakennukset saavat jatkaa elämäänsä jossain muussa käytössä.

Kuvat: Kuutostiimi

Yksi minun sydäntäni lähellä oleva esimerkki löytyy Raahesta. Siinä yhdistyy kolme minulle rakasta teemaa: Raahe, rautatieasema ja käsityö. Asemat ja käsityö eivät tietenkään selitystä kaipaa, mutta ehkä Raahe kaipaa. Minä opiskelin graafista suunnittelua Raahessa 90-luvulla. Tuohon aikaan junat eivät enää Raaheen saakka vieneet, mutta asemalta sai silti vielä ostaa lippuja. Bussilla sitten ajettiin Vihantiin, jossa hypättiin junaan.

Nyt Raahen asema on päässyt hienosti uuteen kukoistukseen Kuutostiimin käsityömyymälän myötä. Sitä pyörittävät paikalliset käsityöyrittäjät. Toivottavasti myymälä tulee menestymään. Poiketkaa ihmeessä Raahessa, jos sielläpäin satutte seikkailemaan. Raahe on ihastuttava kaupunki ja siellä on paljon upeita vanhoja rakennuksia. Ja monien vanhojen talojen ikkunoissa on kaksi posliinikoiraa, jotka katselevat merelle. Se on vanha perinne: kun talon isäntä oli merillä, koirat käännettiin katsomaan ulos ikkunasta, ja kun isäntä tuli kotiin, käännettiin koirat taas katsomaan sisäänpäin. Raahessa on ihan hauska museokin. Ja oli maailman ihanin elokuvateatteri.

Kuvat myynti-ilmoituksista.

Tuossa Etelä-Saimaan jutussa mainittiin, että rautatieasemien kunnostamisesta tuli 2000-luvulla trendi. Jaahas. Jos siis haluatte ratsastaa trendien aallonharjalla, niin vinkkaan, että upeita asemia on nytkin myynnissä.

Huopalahti ja Pitäjänmäki Helsingissä
Alavuden asema, tosi kaunotar
Meidän kodin sisar Heinävedellä
Todella vaikuttava asema Kaskisissa
Kartanomainen Loimaan asema
Vähän erikoinen Rauman asema
Asuinrakennuksia Ylivieskassa
Äetsän asema myydään siirrettäväksi

Prameilua

 
Pääsimme eilen kurkistamaan venäläiseen junaan. Suomessa VR juhlii 150-vuotisuuttaan ja Venäjän rautatiet täyttävät 175 vuotta. Ratayhteys Imatran ja Viipurin välillä on 120-vuotias. Arvokas kutsuvierasjoukko matkusti luksusjuna Aleksanteri Nevskijllä Viipurista Imatralle, ja meitä heikomman aineksen edustajiakin muistettiin sillä, että saimme piipahtaa sisällä noissa juhlavissa vaunuissa.

Vaikka sisustus oli vanhahtavaa, juna oli ihan nykyaikainen. Hienot jalopuiset ovet ja koristeet paljastuivat tunnustelemalla pääosin muoviksi. Mutta ravintolavaunujen kalustus oli ihan oikeaa materiaalia. Komeissa tuoleissa olisi kyllä mainiota maistella venäläisen junakeittiön antimia.

Ja henkilökunta oli ihastuttavaa.  Junaan noustessamme venäläinen, komeaan univormuun pukeutunut herra otti hellästi naisihmisiä kiinni kyynärpään tienoilta ja kohotti nousemaan portaat. Samoin ulos astuessamme oli jälleen herrasmies ovensuussa ja tarjosi kättään avuksi.

Minusta tuntui siltä, että olisi pitänyt olla iltapuku ja korkkarit ja hieno kampaus. Kumpparilenkkareissani ja villapipossani tunsin itseni vähän hupsuksi, kun minua niin kunnioittavasti autettiin portaissa.

Ja katsokaapa vielä tätä oheista vasaraa!

Tuhottua ja säilytettyä

Imatrankoskella, melko lähellä koskea ja Valtionhotellia on ollut aikoinaan todella komea asemarakennus (klikkaa). Vaikka tienoon muut asemat ovat hyvin pelkistettyjä, "asemien rintamamiestaloja", on Imatrankosken vanha asema ollut koristeellinen ja hyvin upea. Se rakennettiinkin jo 1800-luvun puolella. Yllätys ei taida olla kenellekään se, että kaunis, arvokas asema purettiin vuonna 1974.

Vanhaa rakennuskantaa onneksi on säilynyt aseman liepeillä. Imatran steinerpäiväkoti toimii tässä kauniissa talossa, mutta en tiedä, onko se ollut koskaan rautateiden käytössä. Olisipa kaikilla päiväkodeilla yhtä hienot puitteet.

Hienojen lehtipuiden reunustaman tien varrella on kolme rautatieläisten asuinrakennusta. Senaattikiinteistöt myi ne Imatran kaupungille ja ilmeisesti kaikissa asuu vuokralaisia.

Haluatteko tietää, millaiselle asemalle nykypäivän junamatkailijat saapuvat, kun he matkustavat Imatralle? Mitään näin idyllistä ei kannata odottaa!

Imatran keskusasema on ruma möhkäle Vuoksen rannalla. Tämä näkymä kohtaa myös bussimatkailijoita, jotka saapuvat kaupunkiimme. En osaa sanoa, milloin rakennus on loihdittu pystyyn, tai kuka onneton sen on suunnitellut, mutta en oikeastaan välitäkään tietää.

Imatran asema on monessa mielessä hitusen erikoinen ja aiheutti minullekin tenkkapoon toisensa perään, kun ensimmäisen kerran tänne junalla tulin.

Junat pysähtyvät sillalle, joka ylittää nelikaistaisen tien. Minä en ymmärtänyt, että on aika poistua vaunusta, sillä ikkunasta näin, että olemme jollakin sillalla, emmekä asemapihalla. Vasta kun tajusin ihmisten todella menevän ulos asti junasta, ymmärsin itsekin syöksyä pystyyn.

Kun lähdin taapertamaan matkustajien perässä, koin seuraavan järkytyksen. Aseman ovesta mentiin sisälle ja jatkettiinkin portaita pitkin matkaa alaspäin! Junalaituri sijaitsikin asemalta katsoen toisessa kerroksessa.

Raiteita tällä kaupunkimme ainoalla asemalla on kokonaista yksi kappaletta. Minusta on huvittavaa, että siitä huolimatta kovaäänisistä kuulutetaan junan saapuvan raiteelle yksi. Radalla kasvaa jos jonkinlaista kukkasta, eikä siitä heti arvaisi, että junia kulkee joka päivä vaikka kuinka paljon molempiin suuntiin.

Kaksiraiteinen rautatie on kyllä suunnitteilla tällekin kohdalle.

Imatran nykyisten rajojen sisäpuolelle on aikoinaan mahtunut melkoinen määrä asemia. Yksi niistä sijaitsee Vuoksenniskalla. Paikkakuntalaisena Sulo on oppinut nimittämään tätä Rönkän asemaksi, mutta Vuoksenniskaksi se muuttui virallisesti jo sotien jälkeen. Tämän seudun lukuistenasemien nimet ovat vaihtuneet niin tiuhaan, että ei ole mikään ihme, että alkuperäiset nimet pysyvät paikkakuntalaisten suussa vielä vuosikymmenten jälkeenkin.

Vuoksenniskan aseman nimellä Senaattikiinteistötkin tätä asemaa myi jokin aika sitten. Ilmeisesti ostajakin löytyi, mutta mikään ei ole aseman suhteen näyttänyt muuttuneen kaupanteon jälkeen.

Ikkunat on yhä peitetty levyillä, ulkorakennuksen katto on yhä luhistunut ja sauna yhä vandaalien tuhoama. Ja villiintyneellä pihalla istuu AINA vähintään yksi humaltunut aikamies. Niin nytkin, kun kävin aseman kuvaamassa. Portailla virvokkeitaan nauttivat "Make ja Tomi", jotka kertoivat, että eilen oli "rakennusmiehiä" käynyt taloa katselemassa. Jäimme arvailemaan aseman tulevaa kohtaloa. Mahtaneeko jäädä varastoksi, vai tuleeko siihen asukkaita tai yritystoimintaa, vai siirretäänkö vankka hirsikehikko jonnekin muualle. Suojelua ei tälläkään asemalla ole, joten päätösvalta on omistajalla.

Retki rauhaan

Ajattelin, että voisin aina silloin tällöin esitellä lyhyesti muitakin asemarakennuksia. Tänään vuorossa on Rauhan asema, joka sijaitsee Lappeenrannan puolella.

Asema oli myynnissä, kun Ratahallintokeskus luovutti asemiaan Senaattikiinteistöille myytäväksi. Jostain syystä RHK kuitenkin päätti vetää Rauhan takaisin itselleen, eikä se siis koskaan saanut uutta, rakastavaa omistajaa.

Niinpä Rauha seisoo nyt omassa rauhassaan, tyhjillään ja toimettomana odottaen rapistumistaan.

Ulkoapäin se on lähes identtinen meidän Immolamme kanssa. Sekin on Thure Hellströmin suunnittelema. Näkyvin ero on katon harjan jyrkkyys. Meidän kattomme on aika paljon loivempi. Sisään pääsimme kurkistelemaan ikkunoiden läpi, ja havaitsimme, että huonejakoa on muutettu lastulevyseinin. Vanha lipunmyyntiluukku on sentään tallessa, mikä ei ole ihan itsestäänselvyys 60-70-luvun asemanraiskausbuumin vuoksi.

Ulkorakennukset ovat aivan samat kuin meilläkin, mutta niissäkin tuo katon jyrkkyys mukailee talon harjaa. Rakennukset ovat tyhjillään, mutta varsin hyvässä kunnossa. Osittain paljon paremmassa kunnossa kuin meidän vastaavat rakennuksemme.

Muutaman kilometrin päässä Rauhan vanhasta asemasta sijaitsee Karjalan Portti -niminen yritys. Siellä on ilmeisesti majoitus- ja ravintolatoimintaakin, mutta lisäksi automuseo, huonekalumyyntiä, käsityömyyntiä ja kahvila.

Karjalan Portti koostuu useasta komeasta ja mahdottoman kruusatusta rakennuksesta. Niistä tulee mieleen tosiaan karjalainen rakennustapa, ja ne ovat hyvin poikkeukselliset meidän seutujemme yksinkertaiseen talokantaan nähden.

Ihan heti ei tulisi mieleen, että tämäkin talo on ollut rautatieasema. Ihan samanlainen Thure Hellströmin piirtelemä simppeli asema, kuin meidän Immolamme, tai äsken esittelemäni Rauha.

Kyseessä on kuulemma Imatran Tainionkosken asema (tai Asemäen asema, en oikein ole saanut selvyyttä oikeasta nimityksestä saati sitten alkuperäisestä sijainnista), joka on siirretty nykyiselle paikalleen ja kuorrutettu piparkakkutaloksi.

Jos sitä katsoo niin, että mielessään riisuu sen kaikesta koristelusta, parvekkeista, pylväistä, kaiteista ja pitseistä, niin kyllähän sieltä tutut linjat voi tunnistaa.

Kaksonen

Olen vihannut hiihtoa aina sydämeni pohjasta, ja viimeksi olenkin joutunut hiihtämään yläasteella. Siitä on 20 vuotta.

Mutta tänä talvena Sulo on saanut minut ladulle jo kolme kertaa. Rakkaudella on ihmeellinen voima, kun se saa minutkin hiihtimien päälle ja vielä hyvillä mielin. Hiihtoretken jälkeen meillä oli aikomuksena tapetoida keittiö, mutta minä olin parin tunnin lenkin jälkeen niin puolikuollut, ettei minusta enää ollutkaan Remontti-Häyriseksi (Sulon keksimä nimitys). Onneksi Sulon isä asui matkan varrella, tarjosi nääntyneelle miniälle ruokaa ja toi autolla kotiin.

Mutta kyllä kannatti sivakoida. Raittiin ilman ja liikunnan lisäksi pääsimme näkemään oman asemamme kaksosen. Latu nimittäin kulkikin naapuriaseman pihan poikki, ja paikka oli täysin identtinen meidän kotimme kanssa. Asema on tyhjillään, mutta emme tiedä, onko se yhä Ratahallintokeskuksen omistama. Ihailimme sen keltamultaista pintaa; tuollainen meilläkin olisi jos kukaan ei olisi ehtinyt muovimaalata meidän asemaamme.