Maahan tallottuja

En tiedä, miten selvisin viikosta läpi, mutta näköjään selvisin. Minulla ei ole paljonkaan muistikuvia sen Kelan takaisinperintäpäätöksen ja eilisen päivän välillä, vaikka siihen mahtui kokonainen viikko. Luin äsken tuon edellisen kirjoitukseni ja vaikutan siinä niin reippaalta. Todellisuudessa olen mennyt jossain sumussa. Huomaan vapisevani ja horjuvani omituisesti. Olen käynyt kyllä ulkoilemassa, sillä siitä todisteena on puhelimessani monelta eri päivältä kuvia kuolleista sammakkolätyistä. Iltaisin olen saanut niin hallitsemattomia pakokauhukohtauksia, että ihan varmasti yläkerran poika on kuullut itkuni. Se kohtaus kun iskee, niin en pysty olemaan paikallani, mutta kun yritän kävellä ympäriinsä, en pysykään tolpillani, vaan vajoan lattialle ja huomaan konttaavani tai heijaavani itseäni eestaas ja miettiväni, että pitääkö soittaa ambulanssi. Koskaan en tietenkään soita, koska ainoa apu, mitä voisin kuvitella tarvitsevani on eutanasia, ja sitä ne eivät kuitenkaan anna. Minut vain vietäisiin mielenterveyspäivystykseen, eikä minulla olisi rahaa maksaa laskua sairaalayöstä ja hyvinvointialueen laskuthan menisivät suoraan ulosottoon. 

Mutta jotenkin ne kohtaukset kuitenkin aina ovat loppuneet, vaikken muista, miten.

Maanantaina sattui olemaan talousneuvolapäivä ja sinne minä rohkaistuin menemään. Siellä oli paikalla ulosoton, velkaneuvonnan ja sosiaalityön edustajat. Ainoa neuvo, mitä sain, oli että valita Kelalle. Toki olin jo valittanut. Olin kerinnyt viikonlopun tuskassani lähettää Kelaan vaikka kuinka monta viestiä ja selostusta ja vetoomusta, ja vaikuttanut varmasti umpihullulta. 

Ulosottoihminen sanoi, että luultavasti en pääse asunnosta eroon, vaikka antaisin sen pois ilmaiseksi. Sain myös kuulla, että ulosotossa ei ole vielä mitään kokemusta näistä toimeentulotuen takaisinperinnöistä pelkän omistamisen perusteella, koska tämä on niin uusi juttu. Hekään eivät siis tiedä, miten se käytännössä sitten etenee. En ollut tiennyt, että tämäkin on siis nykyhallituksen keksintöjä, eikä vanha ja vakiintunut käytäntö.

Jos en nyt yhtäkkiä ala jollain ihmeellä elättää itseäni, minun olisi pakko päästä asunnosta eroon keinolla millä tahansa. Mutta jos en saa siitä rahaa, olen pian ongelmissa myös oman kotini kanssa, kun en saa myyntitulolla maksettua pois oman kotini lainaosuutta. Olen pohtinut eri vaihtoehtoja kodittomaksi heittäytymisestä slummivuokra-asuntoon muuttamiseen tai ihan vaan tällä samalla tavalla jatkamiseen. Jokainen näistä vaihtoehdoista johtaa ulosottoon jossain vaiheessa ja minun vallassani on päättää vain siitä, millä aikataululla se tapahtuu ja mille taholle teen velkaa. 

Rauhoituin vasta, kun eräs ystäväni sanoi: "Onko sillä nyt sitten väliä, vaikka Kelalle kertyy velkaa. Eikä se muutenkaan ole maailmanloppu, jos luottotiedot menee. Ei ollut ainakaan mulle. Suomessa on yli 600 000 ihmistä ulosotossa." 

Sinä iltana en saanut pakokauhukohtausta. Hänen sanansa olivat ensimmäinen merkityksellinen kommentti, jonka olen tämän pelon hallitseman puolen vuoden aikana saanut keneltäkään. 

Maailmako ei kaatuisikaan luottotiedottomuuteen? Enkö olekaan niin erityislaatuinen tyyppi, että sellaista ei saisi minulle tapahtua? Eli minun pitää siis nyt valita kaikista kauheista vaihtoehdoista se, että alistun kerryttämään Kelalle velkaa, mutta pidän huolen siitä, että maksan kaikki laskuni ja oman kotini vastikkeet. Kun ne luottotiedot sitten menevät, saan kuitenkin pysyä kodissani, pitää puhelinliittymäni ja vakuutukseni. Jos siinäkin vaiheessa kidun yhä toimeentulotuella, ei ulosottoa voida tehdä lainkaan ja viidessä vuodessa velat jotenkin katoavat ja luottotiedot palaavat. Se ei ole maailmanloppu. Ja jos olen töissä, Kelan kanssa kuulemma saa sopia todella pienistä maksueristä.

Mutta tämä kaikki on minun oikeustajuani vastaan niin pahasti, että haluaisin räjähtää. Kun eihän se velka johdu minun holtittomasta tuhlaamisestani tai pikavippien tai osamaksujen harrastamisesta! Se velka johtuu siitä, että joudun turvautumaan viimesijaiseen yhteiskunnan apuun, joka minun kohdallani ei olekaan enää toimeentulotukea, vaan vittu toimeentuloLAINAA. Miten voi edes olla mahdollista, että en saanut valita, teenkö velkaa Kelalle, vaan se ilmoitetaan minulle jälkikäteen? Sitä velkaa voi kertyä ihan helposti 5000 euroa vuodessa! 

Haluaisin olla tyyppi, joka reagoi tällaiseen vihalla ja lähtee tekemään polttopulloiskuja orpo-purralaan. Mutta ei, minä reagoin alistumalla, kaatumalla, itkemällä ja autistisella heijauksella. Näin säälittävän paskan tämän hallitus minusta teki vain muutamassa vuodessa. 

Haluaisin tietää, mistä kaikki ne 600 000 ulosottoon joutunutta ovat löytäneet elämälleen merkitystä? Kun ei voi toteuttaa mitään haaveitaan eikä harrastaa mitään? Kun jokainen päivä ikitulevaisuuteen asti on pelkkää pennien laskemista?

Tämän ylettömän aikaisen kevään aikana olen ollut tavallistakin kiitollisempi asuinympäristöstäni. Se, että melkein kotipihasta lähtee kilometrikaupalla polkuja, joilla saa kävellä yhtäaikaa rannalla ja metsässä, on valtavan tärkeä juttu. Näissä metsissä tulee päiväsaikaan harvoin ketään vastaan ja hiljaisuuden rikkoo vain lintujen laulu. Minä rakastan Saimaata ja minä rakastan näitä metsiä sammalineen ja naavaisine kuusineen, sinivuokkomättäineen ja juurakkoisine polkuineen. Ja olen tyytyväinen siihen, että olen laihtunut vahingossa 8 kiloa ja jaksan kävellä taas pitkiä matkoja. Tuolla metsäpoluilla minä en vihaa elämääni.

Perjantain ulkoilun minä muistan. Oli mahdottoman kaunis päivä ja päätin kävellä niin kauas kuin jaksan, koska kotona ei ollut mitään syytä olla ahdistusta kasvattamassa. Otin evästä reppuun ja lähdin liikkeelle. Kun totesin kävelleeni tarpeeksi kauas, käännyin ja laitoin Sports Trackerin mittaamaan matkaa. Minulla meni siihen kävelylenkkiin 6 tuntia ja matkaa kertyi 23 km. Kaiken tämän kelvottomuuteni alla tuntui hirmuisen hyvältä pystyä vaivatta kävelemään sellainen matka. Minulla on hirveän vähän onnistumisen kokemuksia nykyisin.