Ensin hyvän mielen jutut

Ensin minua harmitti, kun hieno pakkastalvi loppui kuin seinään aivan älyttömän aikaisin. Mutta lopulta lämmin ja aurinkoinen kevät onkin ollut hyväksi ja olen saanut toimintakykyäni takaisin. Niin se vaan on, että talvisin en ole elossa ja tänä talvena en ole ollut senkään vertaa kuin normaalisti.

Hienot päivät ovat kutsuneet minua olemaan pihalla ja liikkeessä. Liike auttaa pitämään pään rauhallisena. Olen jo oppinut, että "just nyt ei ole hätää". Mikään tuho ei tapahdu ainakaan ennen ensi talvea. Sitä olen yrittänyt itselleni muistutella ja toisaalta myös unohtaa ajatella asiaa. 

Olen myös yrittänyt olla pelkäämättä kesän helmustelun epäonnistumista. Helmut ulisee. En tiedä, miksi, enkä voi viedä sitä autokorjaamoonkaan. Olen siis ajattelematta sitä - ja ajamatta sillä. Kun diesel maksaa 2,5 euroa litralta, en muutenkaan pystyisi ajamaan yhtään mihinkään. Koko talven olen kulkenut pyörällä tai kävellen, jos se vain suinkin on ollut mahdollista. Painoni on pudonnut viime kesästä 8 kiloa. Se johtuu varmasti myös siitä, että minulla ei ole ollut varaa ostaa suklaatakaan ja muutenkin olen nipistellyt ruoasta.

Mutta onneksi olen keksinyt puuhailemista, joka ei maksa mitään. Ja onneksi on piha. Kun kotona kaikki ahdistaa, yläkerran lattian nitinä repii hermoni ja seinät kaatuvat päälle, on kevään suoma ylimääräinen elintila taivaan lahja. En pystyisi asumaan ilman pihaa, en mitenkään. 

Olen esimerkiksi sirkkelöinyt puutarhapöydästä osan pois. Se kun on aina ollut tarpeettoman suuri pienelle pihalleni.

Olen nikkaroinut nukkekotiin harjakaton. Käytin siihen muun muassa puutarhakeinuni, joka romahti kasaan viime kesänä. Onneksi en ollut kerinnyt viedä sitä kaatopaikalle. Muutkin tarpeet löytyivät omista jätteistä.

Nukkekoti on valitettavasti aivan tyhjän panttina, sillä en ole juurikaan pystynyt leikkimään. Luovuus katoaa, kun on näin paljon vastoinkäymisiä. Mutta koska minipihapiiri sijaitsee tuossa aivan kadun varressa, sen pitää näyttää hyvältä. Lättäkattoisena Kenin ja Kaarnan talo näytti vuosia vähän slummihökkeliltä, mutta nyt se on yhtä nätti kuin kylän oikeat talotkin. Ja yhtä vinossa kuin meidän talomme.

Olen jaksanut myös tehdä asioita taloyhtiön hyväksi. Aloin raaputella maaleja seinistä. Talo on alunperin ollut kauttaaltaan punamultainen, ja valkoiset pielet ja listat on maalattu joskus punamullan päälle. Sehän tarkoittaa sitä, että maalit rapisevat jatkuvasti pois. Taannoin löysin tiedon, että Virtasen neljän öljyn maali kestäisi myös punamullan päällä. Kävimme sitä ostamassa ihan kuin meillä olisi tulevaisuus. Yritämme elellä täällä muina miehinä, vaikka lämmityskattila pitää kauheaa metakkaa käynnistyessään ja meillä on edessämme ties miten valtava remontti ja vielä valtavampi laina.

Kaivoin maahan hautautuneita pihakiviä ylös ja sommittelin niistä pallogrillille palamattoman alustan. Olemme vakuutusyhtiön mieleen, kun grillauspaikka on asianmukainen.

Olin jo alkanut toivoa edes yhden harhailevan ukrainalaisdroonin räjäyttävän talomme taivaan tuuliin, mutta vakuutusmeklari luki ajatukseni ja lähetti taloyhtiölle uutiskirjeen, jossa totesi, että droonituhoja ei sitten korvata, vaikka Ylen uutisissa joku vakuutusyhtiön työntekijä väitti päinvastaista. Sekään ei siis pelastaisi minua. Ja sitäpaitsi, jos meidän lämmityskattilaamme osuisi drooni, maakaasuputki tarjoilisi loputtomasti polttoainetta ja siinä palaisi koko ihana Melukylä. En minä sitä sentään toivo.

Ihan hyvin on siis sujunut viime aikoina. Vaikka asuntokauppoja ei sitten huhtikuulle syntynytkään. Olen kuitenkin saanut nukuttua. Olen ulkoiluttanut ex-anoppia ja ollut taas mukava ja seurallinen naapuri, enkä helvetin vittumainen akka. Olen onnistunut hengittämäänkin välillä pinnallisen huohottamisen sijasta. Jopa kuukausia sinnitellyt elohiiri vasemmassa yläluomessani rauhoittui. 

Ja tänään kaikki sitten taas romahti. Satuin lukemaan toimeentulotukipäätöksen jostain syystä loppuun saakka.

Sama ukaasi oli ollutkin jo maaliskuunkin päätöksessä, mutta en ollut sitä huomannut. Onneksi en, sillä sain yhden kuukauden ajan voida hiukan paremmin. 

Syksyllähän Kelan asiantuntija minulle sanoi, että taloyhtiön hallintaanoton aikana takaisinperintäuhkausta ei anneta. Olen siitä saakka yrittänyt voittaa pakokauhuni tolkuttamalla itselleni, että minulla on tämä koko vuosi aikaa löytää ostaja yläkerralle. Ja juuri, kun aloin vähän rauhoittua, sain tällaisen kirjeen. Olen siis maalis-huhtikuun aikana tehnyt tajuamattani Kelalle jo toistatuhatta euroa velkaa. 

En ymmärrä tuota sanamuotoa. Eikö siinä lue, että takaisinperintä tapahtuu asunnon myynnistä saadusta rahasta tai vaihtokaupasta? Eikö minun siinä tapauksessa kannattaisi pitää asunto itselläni ikuisesti, niin en joutuisi koskaan maksamaan Kelalle mitään? Vai jos en myy asuntoa, peritäänkö toimeentulotuet kuitenkin takaisin muista tuloistani? Miten noin epäselvä lausunto voi edes olla laillinen?

Toimeentulotukeahan minä en nyt voi enää hakea, koska en halua tehdä Kelalle velkaa. Miten muka selviydyn ilman? Tai no, ymmärrän selviytyväni vielä touko-kesäkuun ajan, koska sen verran minulle on ensi kuussa tulossa laskutettavaa asiakkailta. Mutta miten selviydyn siitä eteenpäin? Saan työttömyyskorvausta 430 euroa kuussa - se on ainoa varma ja säännöllinen tuloni. Sehän ei riitä edes asunnon vastikkeisiin. Jos en pysty tienaamaan, en myöskään saa laskujani maksettua, en syö mitään enkä osta lääkkeitä. Minä kuolen nälkään. Mutta en halua kuolla niin hitaasti. Haluan ihan oikeasti droonin.

"Tähän takaisinperintämääräykseen ei voi hakea muutosta." No, eipä minulla olisi sellaiseen voimiakaan. Arvelen olevan täysin turhaa ininää kertoa Kelalle, että asunto on ollut myynnissä marraskuusta asti ja että kiinteistönvälittäjät eivät edes huoli myyntiin kämppiä meidän talostamme. Itse asiassa sain vastikään kuulla sosiaalitoimesta, että jopa ulosottomies on lakannut ottamasta asuntoja Imatralta, koska ne vaan eivät mene kaupaksi. Kelalle ei varmaankaan merkitse mitään se, että en pääse asunnosta eroon, vaikka kuinka yritän. Huolisiko kukaan sitä edes ilmaiseksi?

Jos laitan myös oman kotini vuokralle ja olen itse koditon, minun ei tarvitsisi hakea toimeentulotukea. Kesän ajan olisi helppoa, mutta mitäs sitten, kun tulee talvi? Vakavissani jo mietin, että jos ajan Helmutin lapsuuskotini tontille ja parkkeeraan sen liiteriin, saisin sähköä lämmittimeen. Tontilla vielä pystyssä oleva talo on läpimätä ja vaarallinen, mutta sinne saisin kuitenkin virallisen osoitteen. 

Minä en vaan pysty päästämään itseäni siihen pisteeseen, että menetän luottotietoni ja olen loppuikääni ulosotossa. Ylitin häpeäkynnyksen ja soitin johonkin sosiaaliapuun. Sieltäkin sain kuulla vain, että ennen kuin olen ulosotossa, ei kukaan voi auttaa minua. Sen jälkeen pääsisin sitten velkajärjestelyyn. Se sosiaalityöntekijäkin sanoi, että "jos yhtään lohduttaa, niin mikään sinun tilanteessasi ei ole sinun omaa syytäsi". Ei olekaan. Syy on umpihulluissa diktaattoreissa, jotka huvikseen pommittavat viattomia ja panevat koko maailman sekaisin. Ja julmassa oikeistohallituksessa, jonka suurin missio on tuhota köyhät tästä maasta. Mutta tiedättekö, että minun olisi helpompi kestää ihan ikiomia mokiani kuin tällaista, etten mahda millekään mitään? Miten minulle saattoi käydä näin? Sitä minä kyselen ja katkeruuteni vain kasvaa. 

Pyrin menemään ajatuksissani kauemmas taaksepäin saadakseni syyn itselleni. Itsepähän oli paska vaimo ja pilasin täydellisen elämäni. Siitä saakka kaikki on ollu pelkkää selviytymistaistelua, joka on kiihtyvällä vauhdilla koko ajan pahentunut. Oma syyni siis.