Realiteettien hyväksyminen

Onneksi se hirveä mutakausi loppui lopultakin! Onneksi tuli pakkasta! Onneksi tuli lunta! Onneksi aurinko kurkistaa taivaanrannasta edes välillä!

Kaikki se on tarkoittanut sitä, että minä olen pystynyt taas ulkoilemaan. Pakkanen salpaa hengityksen pyöräillessä ja kohmettaa leuan kävellessä, mutta sellaiset asiat ovat minusta äärimmäisyydessään miellyttäviä. Osaan pukeutua tälle kelille. Huovutetut lapaset ja pipo, untuvatakki, väljälahkeiset toppahousut ja huopalapikkaat takaavat, ettei kylmä tunnu lainkaan. Ulkoilu on taas mukavaa.

Siihen ikimarraskuiseen märkään, harmaaseen, kammottavan julmaan matalapaineeseen sen sijaan ei auta mikään pukeutuminen. Kostea synkkyys palelluttaa sisukset, väsyttää lihakset, sumentaa näön ja lamaannuttaa aivot, tuhoaa viimeisenkin elämänhalun.

(Vähän säälien katselen kavereitani keinokuiduissaan. Kun kaikki päästä varpaisiin on verhottu jonkinlaiseen muoviin, pahimmillaan ihonmyötäisesti, niin paleleehan sitä ihan varmasti. Nuotion ääressä tepastelevat kohmeisen näköisinä hartiat korvissa, kun minä seison paikallani rentona. Autossa laittavat lämmittimet täysille sulattamaan kohmettuneita varpaita ja minä meinaan mennä tajuttomaksi läkähdyksissäni.)

Onneksi-listan jatkoksi laitetaan sekin, etten hulluuspäissäni mennyt jo lopettamaan yritystäni. Sain nimittäin nyt laskettua kunnolla, mitä tämä alkanut vuosi merkitsee minulle rahallisesti ja totesin, että yrityksen lopettaminen ja osuuskuntaan liittyminen veisikin minut vain nykyistäkin huonompaan tilanteeseen!

Minun kannattaa pysyä vielä yrittäjänä, koska yritystulo ei vaikuta työmarkkinatukeen reaaliajassa, mutta palkkatulo vaikuttaisi. Voisin tienata tänä vuonna yritykseni kautta keskimäärin melkein 800 euroa kuussa, ennen kuin minut katsottaisiin täyspäiseksi yrittäjäksi. Tämän vuoden yritystulo alkaisi pienentää työmarkkinatukeani vasta vuoden 2027 kesästä eteenpäin.

Realismia kuitenkin on, että viime vuosina olen kyennyt yrittäjänä tienaamaan kätöseeni keskimäärin vain 400 - 500 euroa kuukaudessa. Koska en ole alvivelvollinen enkä yel-velvollinen ja veroni maksan vain työttömyyskorvauksesta ja yritykseni kulut ovat pienet, tuo summa ei ole kaukana siitä, mitä olen laskuttanut asiakkailtani. Jos laskuttaisin työni osuuskunnan kautta ja nostaisin palkkaa, käteeni jäisi alle puolet siitä, mitä asiakkaani joutuisivat maksamaan.

Päästäkseni eroon toimeentulotuesta, minulle riittäisi 670 euroa yritystuloa, mutta palkkatuloja samaan vaadittaisiinkin 850 euroa nettona. Eli vähintäänkin 1800 euroa laskutettavaa asiakkailta, jos olisin osuuskunnassa! Muistetaas se realismi nyt tässä kohtaa!

Realismia on myös se, että sen enempää sivutoimisena yrittäjänä kuin osa-aikatyössäkään minulla tai kenelläkään muullakaan ei enää ole minkäänlaista mahdollisuutta saavuttaa ihmisarvoiseen elämään riittävää elantoa. Ja kokoaikatyöhön minusta ei ole eikä sellaista ole minulle tarjollakaan. Siksi minun kannattaisi alistua siihen tosiasiaan, että kuluja on karsittava vielä lisää. Ja sitten, kun siihen sopeudun, voinkin lakata stressaamasta töiden löytymistä ja tavoittelemasta toimeentulotuesta eroon pääsyä. 

Jos minulta ihan ehdoin tahdoin viedään mahdollisuus tienata työlläni, niin miksi en vaan ottaisi tätä "vitun kelarotan" roolia omakseni?

Kun vielä vuonna 2023 sain hengissäpysymisen perusturvan Kelalta ja omalla työlläni pystyin luomaan itselleni sen lisäksi elämänlaatua, koin että kaikessa oli toivoa ja mieltä. Nyt ei enää ole. Nyt minun on budjetoitava menoni tonniin kuussa ja se tarkoittaa Helmutin saattohoitoa, eli mikä menee rikki, se jää rikki. 

Yritän elellä lopputalven sen kuvitelman voimalla, että kesällä saan vielä reissata Helmutin kanssa, jos pihtaan ihan kaikesta muusta. Välillä riehaannun jopa kuvittelemaan, että yläkerta menisikin kaupaksi ensi syksynä. Asunnosta saamillani rahoilla minä ostaisin matkan aurinkoon marraskuuksi ja selviytyisin seuraavasta talvesta. 

Mutta haaveilu on vaarallista. Tällaiset unelmat pitäisi unohtaa.

Kuitenkin niiden toteutuminen olisi minulle tärkeintä maailmassa. Jos nimittäin en taaskaan pääse kesällä helmustelemaan enkä marraskuussa pakoon synkkyyttä, niin mitä helvetin virkaa on tällaisella kitumisella? Joka ikinen syksy vajoan edellistä pahempaan masennukseen ja elämä tuntuu talvi talvelta yhä merkityksettömämmältä. Elinkautinen.

Rahalliset haasteet, taloyhtiön työmäärä jatkuvasti esiin putkahtelevine uusine ongelmineen sekä työläs parisuhde olisivat ehkä kenelle tahansa raskaita, kun ne jatkuvat vuosia. Minun adhd-aivoilleni kohtalainenkin kuorma muuttuu kuitenkin nopeasti sietämättömäksi kuormaksi ja pääni menee totaaliseen tilttiin siitä tiedosta, että sama tilanne jatkuu hamaan tulevaisuuteen. 3,5 kuukauden unettomuus siihen päälle, niin onko ihme, etten kestä enää yhtään mitään?

Joku toinen ihminen osaisi varmasti olla minun sijassani ihan rauhassa. Rahathan riittävät kyllä ruokaan ja kotiin, oli töitä tai ei. Fyysinen terveyskin on tallella. Parisuhteen voisi lopettaa, jos sitä ei saa toimimaan ja taloyhtiön töiden suhteen voisi toimia niinkuin enemmistö muista osakkaista: olla tekemättä niitä. Mutta ei, minä luupää en osaa pudottaa harteiltani yhtäkään näistä risteistäni.

Yritän katsella hienoja tapettejani kyynelten seasta ja tolkuttaa itselleni, miten hiton onnekas minä olenkaan. Minulla on oma piha. Minulla on 45 neliötä tilaa. Minulla on sateenkaarenväriset seinät. Korvatulpilla ja kuulosuojaimilla yläkerran kolinatkin vaimenevat. Ja taas sitä realismia: yksinäisenä toimeentulotukilaisena minulla olisi oikeus vain 30-neliöiseen kerrostaloasuntoon huonolla alueella! Eikö tästä ilosta siis voisi jaksaa olla reipas tyttö ja kestää hankaluutta?

Sain reseptin unilääkkeeseen. Jospa sitten nukkuisin ja kestäisin vähän enemmän. Jospa jaksaisin taas tehdä hyvää mieltä tuottavia asioita.