Pelko pitää otteessaan

Olen alkanut arvella saavani sydänkohtauksen, jos nämä talousongelmat eivät pian saa jonkinlaista ratkaisua. Jatkuvassa pakokauhussa eläminen on sietämätöntä, ja vaikuttaa ihan takuuvarmasti myös fyysisesti. 

Pystyn hetkittäin vapautumaan pelosta, kun pidän itseni liikkeessä. Olen kyllä itkenyt tänä talvena monta kyyneltä uimahallin jumppa-altaaseenkin, sillä aina edes liike ei pidä kauhuja poissa mielestä.

Uskotteko, että hallitus on keksinyt vielä yhden tavan kurittaa minua epäonnistumisteni takia? Huomasin sen toissapäivänä, kun olin lähettämässä Kelalle vakuutuskirjaa, jotta he löytäisivät siitä syyn olla maksamatta minulle kotivakuutukseni osuutta toimeentulotuessa. Vakuutussummani kun ylittää jostain syystä 1,50 eurolla sallitun rajan. 

No, siinä Kelan sivulla silmääni sattui, että työmarkkinatuki ja peruspäiväraha yhdistyvät toukokuun alussa ja muuttuvat samalla tarveharkintaiseksi. Tuo tarveharkinta merkitsee sitä, että tietyt muut tulot, kuten MYYNTIVOITTO, vaikuttavat työttömyyskorvauksen saamiseen. 

Olen toivonut saavani yläkerrasta kymppitonnin. Sillä rahalla saisin maksettua oman kotini taloyhtiölainan osuuden ja äänieristettyä välikaton eli pystyisin jatkamaan täällä asumista. Mutta siinä olisi myyntivoittoa kolmisen tonnia. Olisin siis ihan uudella tavalla Kelan kiusattavana, kun työttömyyskorvauskin menisi. Minun on siis myytävä asunto ihan yhtä halvalla kuin olen sen hankkinutkin, jotta saisin pitää edes pienen työttömyyskorvaukseni. Hyvästi ääneristys, tervetuloa helvetti uuden asujan äänien armoilla.

Tässä vaiheessa pidän asuntoa varattuna yhdelle potentiaaliselle ostajalle. Tuleeko kaupat, selviää huhtikuun aikana. Mutta en tiedä, miten pystyn enää odottamaan. Jossain vaiheessa oloni alkoi jo olla parempi, mutta nyt kun tuon ostajaehdokkaan kanssa tuli viivytys, olen jälleen palannut todella huonoon jamaan. Tiedän ihan hyvin, että jos tämä meneekin mönkään, en jaksa enää edes yrittää. 

Yläkerran vastike on tällä hetkellä 500 euroa kuussa. Vuokraa yläkerran poika maksaa 495 euroa. Kuka olisi niin hullu, että ostaisi sellaisen asunnon? Taloyhtiöstä, jossa on isoja remontteja tulossa toisensa perään? No, yksi ihminen haluaa sen tehdä, koska tämä on ihanaa seutua ja koska hän ymmärtää, että vanha talo on synonyymi elinikäiselle remontille.

Jos yläkerrasta tosiaankin tehtäisiin kaupat, yksi iso riski ja sen aiheuttama pelko minulta lähtisivät pois, mutta ei sekään tietenkään ratkaisisi toimeentulo-ongelmiani. Toivon sen kuitenkin helpottavan tätä hirvittävää ahdistusta. Ja ei, minä en nyt käytä ahdistus-sanaa liian kevyin perustein.

Olen miettinyt sitä, että oman kotini myymisprosessi olisi vähemmän raskas kuin yläkerran. Ei tarvitsisi vaivata vuokralaista näytöillä, eikä sovitella kolmen ihmisen aikatauluja yhteen. En myöskään saisi sitä vaarallista myyntivoittoa, koska olen maksanut tästä yli tuplasti sen, mitä voin tästä nyt edes haaveilla saavani. Ja jos muuttaisin itse yläkertaan, kärsisin vähemmän naapuriäänistä. Kun asuisin siellä vähintään 2 vuotta, en joutuisi maksamaan myyntitulosta 30 prosentin veroakaan, jos sitten joskus joutuisin senkin myymään. Järkisyyt puoltavat oman kotini myymistä.

Mutta nämä tapetit, ikkunalistat, keittiönkaapit, pieni pihani - kaikki se, mitä olen suurella vaivalla ja myös rahalla saanut täällä aikaan panevat kapuloita sen ajatuksen rattaisiin. Yläkerrassa minua odottaisi alusta aloittaminen, eikä minulla kertakaikkiaan ole voimia sellaiseen. Ei, vaikka rakastan remonttia ja sisustamista.

Olen ymmärtänyt eläväni sellaista elämää, johon en tunne kuuluvani. En minä kuulu asumaan kerrostaloon. En kuulu asumaan yksiössä (Ei kai kukaan kuulu?! Ei yksiö ole mikään koti, ei ainakaan aikuisen ihmisen koti!) En kuulu jakamaan arkeani näiden ihmisten kanssa. En kuulu isännöitsijän tehtäviä tekemään, en ratkomaan lämmityskattilan ongelmia tai kirjoittelemaan kokouskutsuja ja pöytäkirjoja. En kuulu istumaan taulukkolaskelmaohjelman kanssa tuntikausia pyörittämässä toistenkin ihmisten rahoja. Ja silti tähän minä olen päätynyt ja tähän tulen jumiin jäämään. Unelmani omasta mummonmökistä kuolee, kun myyn yläkerran pikkurahalla ja joudun käyttämään ne rahat elämiseen.

Mihin minä kuulun? Minä kuuluin Immolaan Sulon rinnalle, ja sen elämän minä menin tuhoamaan. Huomaan surevani sitä asiaa nyt todella paljon. Luulin jo käsitelleeni meidän eromme, mutta näköjään en. Ihan kuin olisin tulossa hulluksi.

Villasukkia ja dokumentteja

Ylen Areena on tarjoillut minulle aina vaan uutta ja uutta katsottavaa historiadokumenttien muodossa. Tai vanhaa - osa dokkareista on vuosikymmenten takaa. Neulomus ja dokkari ovat rauhoittava yhdistelmä, joka merkitsee minulle jonkin sortin pakoa nykypäivän kauhuista.

Tässä postauksessa on kuvituksena sukkia, jotka tänä talvena ovat syntyneet sohvan nurkassa Areenan äärellä. Olen kokeillut ohuempaa Nalle-lankaa Seitsemän veljeksen lisäksi, koska minulla ei ole ollut kiire saada valmista. Vaikka kirjoneulesukat ovat minusta hienoimpia, olen tehnyt enimmäkseen raitaa, koska raitoja neuloessani voin vapaammin käyttää silmiäni ohjelman katseluun. Ihan sokkona minusta ei ole neulomaan, ja dokkareissa on kiinnostavaa kuvamateriaalia. Ehkä ensi talvena palaan kirjoneuleisiin siirtymällä historiallisten podcastien pariin, niitäkin kun näyttää Areenasta löytyvän.

Olen tämän ja viime talven aikana oppinut valtavan paljon ainakin Suomen sisällisodasta, bolsevikeistä, Stalinin vainoista, sukukansoistamme rajan tuolla puolen, talvisodasta, jatkosodasta ja Lapin sodasta, toisesta maailmansodasta eri vinkkeleistä katsottuina, vankileireistä, Suomen suhteesta Natsi-Saksaan, lasten kasvatuksesta entisaikoina, suomettumisesta, diktaattoreista, rautaesiripusta ja kylmästä sodasta.

Olen siis oppinut ihmisestä, joka ei opi yhtään mitään. Olivat ne valtaapitävät sitten kommunisteja, kansallissosialisteja, kapitalisteja, kristittyjä tai ihan mitä tahansa, niin aina ne keksivät jonkun ihmisryhmän, jota alistaa, sortaa, kiduttaa ja tuhota. Missä viipyvät valtaapitävät, joilla olisi lämmin sydän ja ymmärrys kaikkien yhdenvertaisuudesta?

Siihen nähden, miten hirveän raskaasti minä otan maailman nykyisen tilanteen, voi kuulostaa perin typerältä upottaa itsensä myös historian hirveyksiin. Jostain syystä entisaikojen koettelemuksien ajatteleminen kuitenkin on lohdullista: ne ovat mennyttä ja niistäkin ovat monet ihmiset selvinneet. Minun omat henkilökohtaiset ahdistuksen aiheeni ovat kovin vaatimattomia kaiken sen rinnalla, mitä olen sohvallani joutunut todistamaan. Olen katsellut välillä kepeämpiäkin juttuja, kuten tukkaheviä, suomalaisen teeveen tai rock- ja iskelmämusiikin kehitystä.

Dokumenttien katseleminen ja puikottelu on erinomainen keino pysyä irti kännykästä, koska sekä silmät että sormet ovat varattuina. Instagramin avatessani jään käsittämättömän helposti kiinni pakkosyötettyyn videovyöryyn, joka totta kai tuuttaa loputtomana virtana silmiini Epstein files -kauhua, ICE-kauhua ja suomalaisvasemmiston esiintuomia hallituksemme jatkuvia törkeyksiä. En pysty uskomaan silmiäni ja korviani, ja silti se kaikki todella tapahtuu. Suren tämän päivän nuoria, jotka ovat eläneet pelkkää kriisiaikaa ja samalla toivon, että juuri se, etteivät he ole koskaan saaneet elää tulevaisuuteen uskovassa, turvallisessa hyvinvointivaltiossa, olisikin heidän vahvuutensa. Itsehän olen täysin lamaantunut ja toivoton juuri siksi, että tiedän paremmasta.

Oma masennukseni on nyt edennyt pahimman ohi. Sain tammikuun alussa ihanan lääkkeen, joka auttaa minua nukahtamaan uudelleen, kun herään öisin. Siitä ei edes tule tokkuraista oloa kuten "normaaleista" unilääkkeistä, eikä se rajoita verenluovutusta kuten "normaalit" mielialalääkkeet. Kolmen ja puolen kuukauden unettomuuden jälkeen olin vuodenvaihteessa jo paljon pahemmassa jamassa kuin edes kauheana erovuonna 2018. Vaikka ongelmani eivät ole poistuneet, pikkuhiljaa itkeminen kuitenkin väheni ja nyt on jo päiviä, jolloin ei itketä yhtään. Olen alkanut saada vähän toimintakykyänikin takaisin: ompelin kaksi T-paitaa bambutrikoosta, jonka ostin jo toissa kesänä ja yhden mekon afrikkalaisesta painokankaasta, jonka sain viime kesänä. Tuntuu tosi mukavalta saada vihdoinkin jotain konkreettista aikaan.

Taloyhtiöön kytkeytyvä burn outini lieveni, kun pidin kuukauden "loman" WhatsApp-ryhmistä ja sitä myötä kaikista taloyhtiöön liittyvistä asioista. Sen olen jo oppinut näiden vuosien aikana, ettei täällä ikinä tule olemaan sellaista hetkeä, että saisi vaan elellä. Ihan koko ajan on menossa jokin ISO juttu, joka vaatii perehtymistä, rahaa ja taistelua. Aina, kun olemme puheenjohtajan kanssa huokaisseet, että "nyt kun tämä on hoidettu, niin saadaan levätä", joku uusi yllätys räjähtää käsiin. Viimeisimpänä yllätyksenä tuli pannuhuoneen kaasuvuoto, joka onneksi oli lämpölaitoksen omistamassa osassa putkistoa, mutta jonka jälkeen valitettavasti kaasukattilamme ei palautunut ennalleen. Se pitää käynnistyessään sellaista ääntä, että naapuritaloissakin on ihmetelty, mikä räjähtelee. Tiedossa on siis jälleen tuhansien eurojen rahanmeno, vaikka jo nyt kerätään isoja ylimääräisiä vastikkeita kaikista aiemmista vastoinkäymisistä selviytymiseen. 

Minä inhoan osakkeessa asumista kaiken sen takia, mitä joutuu kärsimään ja maksamaan toisten ihmisten sössimisten takia. Näin pienessä taloyhtiössä yhden osakkaan moka tai maksukyvyttömyys on kaikkien muiden kärsimys ja taloudellinen katastrofi. En oikein muutenkaan juurikaan näe enää järkeä omistusasumisessa, ellei koti sitten sattuisi olemaan puulämmitteinen ja vedetön hirsitalo jossain luonnonrauhassa. 

Mutta koska tässä nyt jumitan ilman mitään poispääsyn mahdollisuutta, yritän muistuttaa itseäni kaikesta, mikä täällä on hyvin. Ja onhan niitä hyviä juttuja paljon, jos vain jaksaa katsoa. En osaisi keksiä hienompaa paikkaa asua, kuin tässä Saimaan ja Vuoksen kainalossa.

Ihmetyttäviä asioita

Yksi pieni haaveeni toteutui, kun Imatran taidemuseoon saapui näyttely, jonka näkemistä olen toivonut vuosia! Liisa Hietasen virkatut ja neulotut ihmishahmot ovat ihan ällistyttäviä! Ne ovat kuvista katsottuinakin aina ällistyttäneet minua, mutta livenä ne menevätkin käsityskykyni yli!

Jo pelkästään se, kun lähestyin galleriatilaa ja näin lasin läpi miehen istuvan pöydän ääressä huomiotakki päällään, harhautti minut luulemaan, ettei näyttely vielä ollutkaan auki, vaan sitä vasta rakennettiin ja joku tyyppi siellä huilaili työn lomassa. Mutta ei, istuskeleva huomiotakkikaveri olikin tottavie taidetta.

Olen käynyt hengailemassa lankatyyppien seurassa jo kahdesti ja aion mennä vielä monta kertaa. Niissä riittää paljon yksityiskohtia ihmeteltäväksi. Minusta on käsittämätöntä, miten taitavasti Hietanen on saanut vaikkapa vetskarin näyttämään vetskarilta tai farkkutakin kuluneen sauman näyttämään farkkutakin kuluneelta saumalta. Sillä ihmisellä täytyy olla jotenkin erityiset aivot. 

Tungen naamani niin lähelle teosten pintaa, kuin mahdollista nähdäkseni miten taitavasti ne on toteutettu ja minusta tuntuu erittäin vaikealta olla hiplailematta. Haluaisin myös purkaa jonkun niistä alkutekijöihinsä nähdäkseni, miten hitossa ne ovat rakentuneet: miten ne voivat pysyä pystyssä ja miten kasvot on muotoiltu.

Minulla ovat nyt elämykset ja vaihtelu niin vähissä, että tämä näyttely nostaa elämänlaatuani ison harppauksen. Jälleen kerran olen suunnattoman kiitollinen ilmaisesta sisäänpääsystä - meillä on poikkuksellinen taidemuseo, kun se on auki vain arkisin, eikä viikonloppuisin lainkaan, eikä siellä ole museovahteja ja aina pääsee ilmaiseksi kulkemaan.

Tällainen kotiin rajoittunut eläminen tekee minulle niin kauhean huonoa. Suurta helpotusta on toki tuonut jäätynyt Saimaa ja ihanan kauan jatkuneet kirkkaat pakkaset. On niin virkistävää päästä tekemään kävelylenkki jonnekin muualle kuin tutuiksi käyneille teille ja poluille. Nyt, kun jäällä liikkuu jo muitakin, löytyy kelkkauriakin helpottamaan askellustani. Aivan liikaa tungosta on kuitenkin kaupungin auraamalla jäätiellä, joka kiertää Lammassaaren. Minä kävelen mielummin yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa.

Mutta eilen oli viimeinen pakkasonnellisuuden päivä, sillä tänään tuuttaa taivaalta 20 senttiä lunta ja huomisesta alkaen lupaillaan plussakelejä. Voi surkeus. Onneksi on taidemuseo.

Omat käsityöni ovat jääneet vähäisiksi tänä talvena, vaikka monena iltana olenkin istuskellut kutimien kanssa Areenan äärellä. Neuloin sellaisen omakeksimän vaatteen, jossa yhdistyvät hihat ja kauluri. Keksin sellaiselle tarpeen, kun keskipakkasilla ohuempi toppatakkini tuntui kylmältä käsivarsista, mutta untuvatakkini alkoi hiostaa vatsasta ja selästä. Vaatteesta tuli ruma, ja huonosti neulottu, mutta se toimii. Ehkä kokeilen ensi talveksi neuloa version 2.0, jossa keskittyisin käsialaan ja ulkonäköön, enkä vain yrittäisi saada hirveällä kiireellä valmista.

Omaa virkkaus- ja neulomisvauhtiani ja -kykyäni ajatellessani ihmettelen, kuinkahan kauan Liisa Hietasella kuluu yhden ihmishahmon tekemiseen. Ja miten hän osaa ajatella, millaisia silmukoita mihinkin kohtaan kannattaa laittaa ja miten lisäillä ja kavennella, jotta saa aikaan haluamansa muodon tai efektin. Ja miten ihmeessä hänellä riittää kärsivällisyys, varsinkin sellaisissa "tylsemmissä" kohdissa kuin vaikkapa isossa punaisessa hupparissa.

Minua kiinnostavat nimenomaan sellaiset kohdat noissa teoksissa, joissa materiaali kauempaa katsottuna näyttää oikealta ja läheltä katsottuna onkin jotain ihan muuta. Rispaantuneet farkkushortsit ovatkin villalankaa. Ihmeellisyyden ihme! Mahtaako kumisaappaiden sisällä olla oikeat kumisaappaat? Saisiko vähän rapsuttaa sormella?

Omat vähäiset neulomukseni ovat tänäkin talvena syntyneet katsellen samalla Areenalta viime maailmasodan tai kylmän sodan aikaa käsitteleviä dokkareita. Areena on niiden suhteen loputon runsaudensarvi. Huomaan, että uppoan nyt mielelläni menneisyyteen. Luen myös historiallisiin aikoihin sijoittuvia romaaneja iltalukemisena ja kuuntelen oman nuoruuteni musiikkia. Kaipuuni entisten aikojen yksinkertaisuuteen kasvaa koko ajan suuremmaksi, kun taas nykymaailma ja tulevaisuus kauhistuttavat minua yhä enemmän. 

Luin Duodecimin sivuilta ympäristöahdistuksesta ja tajusin olevani aika helvetin syvällä ahdistuksessani. "Voimakas vihantunne päättäjiä ja koko ihmiskuntaa kohtaan." Niinpä, tunnen niin suurta vihaa, että se tuhoaa minut. Minun ahdistukseni ei kuitenkaan liity vain ilmastonmuutokseen, vaan poden kokonaisvaltaista yhteiskunta-ahdistusta. Kapitalismi on aikoja sitten osoittautunut toimimattomaksi ja tuhoisaksi maapallolle, ja silti koko ajan jokainen valtio pyrkii kasvuun ja meitä käsketään kuluttamaan lisää.

Minä en kuluta juuri muuhun kuin ruokaan, lääkkeisiin ja dieseliin, eikä minulla ole tarvettakaan hankkia mitään muuta. Elämyksiä minä kuitenkin tarvitsen, ja vaihtelua. Niihin syytäisin rahaa, jos olisi mitä syytää. Voi kunpa ensi kesä olisi minulle sellaista aistien ilotulitulitusta kuin vuonna 2022, jolloin kolmen kuukauden ajan sain nauttia vaihtuvista maisemista, kaukana asuvien ystävieni seurasta, luonnon omista nähtävyyksistä, ITE-taiteesta, kartanoista ja museoista. Kunpa saisin elellä Helmutissa koko kesän ja elää hankaluuksista karsittua elämää, niin kotiinpaluu maistuisi varmasti taas hyvältä ja jaksaisin näitä budjettien laskemisia, jatkuvia remonttitarveyllätyksiä ja tätä yhteisöllisyyttä, josta puuttuu iloinen yhdessäolo.

Historian parissa viettämäni ajat ovat saaneet minut miettimään nykyihmisen yltäkylläisyyttä ja tyytymättömyyttä. Entisessä Suomessa vauvojakin pidettiin tahallaan pienessä nälässä, jotta ne sitten kestäisivät pula-aikaa ja vaikeuksia paremmin, kun kasvavat. Isänmaallisuutta ja valmiutta sotaan iskostettiin lapsiin sisällissodan jälkeiset vuosikymmenet ihan kelpo propagandalla, ja kyllähän sen työn tulokset näkyivätkin sitten, kun talvisota alkoi. Vaan miten kävisi nykyisen nuorison, kun heidät paiskattaisiin metsään nälissään ja väsyneinä tappamaan naapurimaan kansalaisia? Miten kävisi minun, kun pitäisi evakkona majailla ventovieraiden seassa jonkun koulun liikuntasalissa? Tai kun työvelvoite pakottaisi menemään töihin rintamalle lähetettyjen miesten tilalle? Ei kävisi hyvin. 

Ihmettelen sitä, miksi Ukrainasta otettiin nyt Suomeen niin paljon pakolaisia. Millä perusteella sellainen tapahtuu, kun kuitenkin siellä kotimaassa miljoonat yhä elävät enemmän tai vähemmän sodan runtelemina? Eihän kukaan ukrainalaisyksilöistä ole toista enempää vaarassa kotimaassaan. Miksi jotkut saavat lähteä? Itsekin tietysti ajattelen, että Helmut veisi minut saman tien karkuun, jos Suomessa syttyisi sota. Mutta saisinko todella paeta? Eihän täältä toisen maailmansodan aikanakaan lähdetty evakkoon muualle kuin oman maan rajojen sisäpuolelle. Vain lapset lähetettiin Ruotsiin turvaan, mutta muuten koko väestö oli työvelvollista ja pakotettuja jäämään. 

Sen verran oli Ylellä joskus aiheesta juttua, että tiedän, miten tämä rajanpinta evakuoitaisiin, mutta sekin artikkeli jätti paljon kysymyksiä. Suomen perustuslaissa kun on yhä sellainen asia kuin työvelvoite, joka poikkeustilanteessa koskee käsittääkseni kaikkia työikäisiä ihmisiä. Siitä saatiin esimakua koronan aikana, kun terveydenhuollon työntekijät pantiin todella koville. Saisiko Helmut viedä minut heikkoine hermoineni vaikka Espanjaan turvaan vai joutuisinko pysäytetyksi jo rajalla ja määrätyksi tähyilemään lähestyviä drooneja tai seisomaan Saarioisten tehtaalle liukuhihnan äärelle? Kuinka paljon minusta olisi edes hyötyä kotimaassa vai olisinko vain taakkana? Kun en kestä edes tätä älyttömän helppoa nykyelämääni?

Tulipa tästä tajunnanvirtaa. Mutta kuvat ainakin ovat hienoja ja tuovat toivottavasti teille iloa. Jos nyt liikutte Imatralla, käykää taidemuseossa!

Piirtämispako

Olen alkanut taas piirtää, mikä on tietysti ihan mahtava juttu. Sekin on hauskaa, että häyrismoodi on ollut vahvana pitkästä aikaa eli olenkin saattanut istua nysväämässä kuvia tuntikausia. Huono juttu tässä kaikessa on se, että selkäni on ihan paskana, lonkankoukistajat ja iskias kun ärtyvät istumisesta. Mutta kun en tohdi tauottaa! Olen silti pyrkinyt tekemään edes lyhyen kävelylenkin joka päivä, vaikka en nyt olekaan malttanut taivaltaa jäällä tuntikausia. Lyhyemmät kävelyt ovat vähän vaarallisia, koska vasta tunnin liikkumisen jälkeen saan karistettua murheeni mielestäni ja keskityttyä siihen, että maailma sentään näyttää kauniilta. Kohta tämä ihanan pitkä pakkaskausi on kuitenkin ohi, joten tänään aionkin ottaa taas eväät mukaan ja viipyä Saimaalla niin kauan, että pääni vapautuu pahoista ajatuksista.

Olen nyt opetellut piirtämään digitaalisesti, koska paperille piirtämisestä syntyy materiaa, jota pitää joko säilyttää (ei ole tilaa) tai tuhota (olisi sääli). Paitsi, että opettelen piirtokynän hallintaa, taistelen samalla ilmaisten tai edullisten ohjelmien kanssa. Nyt, kun yritän keksiä, mitä kulujani minä pystyisin vielä SOPEUTTAMAAN, niin LEIKKAUSUHAN ALLA ovat nyt Adoben ylihintaiset ammattilaisohjelmat. Koska työntekoni on niistä kiinni, testailen, pystyisinkö tekemään edes jossain määrin töitä korvaavilla pilipaliohjelmilla. Adoben sopimus on katkolla huhtikuussa, ja siihen mennessä minun pitää olla näiden muiden ohjelmien kanssa niin sinut, etten joudu sitoutumaan Adobeen taas vuodeksi eteenpäin. Hermot paukkuvat ja turhautuminen iskee usein, mutta ainakin piirtämishommat näyttävät onnistuvan. Teen samalla kalenteria ensi vuodelle, jotta pääsen kokeilemaan käytännössä, pystyykö pilipaliohjelmilla saamaan aikaiseksi myös painokelpoista kamaa.

Tietokoneella piirtämisen ihana puoli on se, että kaikkea voi korjata loputtomiin. Kun kuvaa voi kerrostaa eri tasoille, jokainen vaihe säilyy aina muokattavana. Mikään ei ole peruuttamatonta kuten paperin, kynien ja siveltimien kanssa.

Piirtelen eläimiä mallista. Etsin netistä valokuvan, piirrän siitä ääriviivat "läpi" ja väritykset teen sitten mallia katselemalla. Sitten lisään kuvaan vielä jotain sussumaista. Minusta näistä tulee kivoja. Tämä kaikki myös auttaa minua jaksamaan eteenpäin. En tiedä, miten te muut kestätte sitä, millaiseksi maailma on muuttunut, mutta minulla ihan oikeasti on hajoamassa pää tosi pahasti. Pelkkää pahuuttahan kaikki nykyisin on, toinen toistaan kamalampia uutisia. Epsteinia, Purraa, Orpoa, Trumppia Trumpin perään, ICE, Iran, Grönlanti, Amazon, tekoäly... en kestä enää yhtään mitään. Pelkästään sanan "toimeentulotuki" näkeminen uutisotsikossa saa minussa sietämättömät fyysiset oireet aikaan ja tunnen räjähtäväni vihasta, pelosta ja epätoivosta. Tahtoisin kadota jonnekin umpimaalle mummonmökkiin, osata itse kalastaa ja viljellä ruokani, ja katkoa kaikki yhteyteni tähän hirvittävään maailmaan, jota hallitsevat pedofiilit ja narsistit.

Mutta kun en nyt sellaista muutosta kykene tekemään, niin minä piirrän.

Realiteettien hyväksyminen

Onneksi se hirveä mutakausi loppui lopultakin! Onneksi tuli pakkasta! Onneksi tuli lunta! Onneksi aurinko kurkistaa taivaanrannasta edes välillä!

Kaikki se on tarkoittanut sitä, että minä olen pystynyt taas ulkoilemaan. Pakkanen salpaa hengityksen pyöräillessä ja kohmettaa leuan kävellessä, mutta sellaiset asiat ovat minusta äärimmäisyydessään miellyttäviä. Osaan pukeutua tälle kelille. Huovutetut lapaset ja pipo, untuvatakki, väljälahkeiset toppahousut ja huopalapikkaat takaavat, ettei kylmä tunnu lainkaan. Ulkoilu on taas mukavaa.

Siihen ikimarraskuiseen märkään, harmaaseen, kammottavan julmaan matalapaineeseen sen sijaan ei auta mikään pukeutuminen. Kostea synkkyys palelluttaa sisukset, väsyttää lihakset, sumentaa näön ja lamaannuttaa aivot, tuhoaa viimeisenkin elämänhalun.

(Vähän säälien katselen kavereitani keinokuiduissaan. Kun kaikki päästä varpaisiin on verhottu jonkinlaiseen muoviin, pahimmillaan ihonmyötäisesti, niin paleleehan sitä ihan varmasti. Nuotion ääressä tepastelevat kohmeisen näköisinä hartiat korvissa, kun minä seison paikallani rentona. Autossa laittavat lämmittimet täysille sulattamaan kohmettuneita varpaita ja minä meinaan mennä tajuttomaksi läkähdyksissäni.)

Onneksi-listan jatkoksi laitetaan sekin, etten hulluuspäissäni mennyt jo lopettamaan yritystäni. Sain nimittäin nyt laskettua kunnolla, mitä tämä alkanut vuosi merkitsee minulle rahallisesti ja totesin, että yrityksen lopettaminen ja osuuskuntaan liittyminen veisikin minut vain nykyistäkin huonompaan tilanteeseen!

Minun kannattaa pysyä vielä yrittäjänä, koska yritystulo ei vaikuta työmarkkinatukeen reaaliajassa, mutta palkkatulo vaikuttaisi. Voisin tienata tänä vuonna yritykseni kautta keskimäärin melkein 800 euroa kuussa, ennen kuin minut katsottaisiin täyspäiseksi yrittäjäksi. Tämän vuoden yritystulo alkaisi pienentää työmarkkinatukeani vasta vuoden 2027 kesästä eteenpäin.

Realismia kuitenkin on, että viime vuosina olen kyennyt yrittäjänä tienaamaan kätöseeni keskimäärin vain 400 - 500 euroa kuukaudessa. Koska en ole alvivelvollinen enkä yel-velvollinen ja veroni maksan vain työttömyyskorvauksesta ja yritykseni kulut ovat pienet, tuo summa ei ole kaukana siitä, mitä olen laskuttanut asiakkailtani. Jos laskuttaisin työni osuuskunnan kautta ja nostaisin palkkaa, käteeni jäisi alle puolet siitä, mitä asiakkaani joutuisivat maksamaan.

Päästäkseni eroon toimeentulotuesta, minulle riittäisi 670 euroa yritystuloa, mutta palkkatuloja samaan vaadittaisiinkin 850 euroa nettona. Eli vähintäänkin 1800 euroa laskutettavaa asiakkailta, jos olisin osuuskunnassa! Muistetaas se realismi nyt tässä kohtaa!

Realismia on myös se, että sen enempää sivutoimisena yrittäjänä kuin osa-aikatyössäkään minulla tai kenelläkään muullakaan ei enää ole minkäänlaista mahdollisuutta saavuttaa ihmisarvoiseen elämään riittävää elantoa. Ja kokoaikatyöhön minusta ei ole eikä sellaista ole minulle tarjollakaan. Siksi minun kannattaisi alistua siihen tosiasiaan, että kuluja on karsittava vielä lisää. Ja sitten, kun siihen sopeudun, voinkin lakata stressaamasta töiden löytymistä ja tavoittelemasta toimeentulotuesta eroon pääsyä. 

Jos minulta ihan ehdoin tahdoin viedään mahdollisuus tienata työlläni, niin miksi en vaan ottaisi tätä "vitun kelarotan" roolia omakseni?

Kun vielä vuonna 2023 sain hengissäpysymisen perusturvan Kelalta ja omalla työlläni pystyin luomaan itselleni sen lisäksi elämänlaatua, koin että kaikessa oli toivoa ja mieltä. Nyt ei enää ole. Nyt minun on budjetoitava menoni tonniin kuussa ja se tarkoittaa Helmutin saattohoitoa, eli mikä menee rikki, se jää rikki. 

Yritän elellä lopputalven sen kuvitelman voimalla, että kesällä saan vielä reissata Helmutin kanssa, jos pihtaan ihan kaikesta muusta. Välillä riehaannun jopa kuvittelemaan, että yläkerta menisikin kaupaksi ensi syksynä. Asunnosta saamillani rahoilla minä ostaisin matkan aurinkoon marraskuuksi ja selviytyisin seuraavasta talvesta. 

Mutta haaveilu on vaarallista. Tällaiset unelmat pitäisi unohtaa.

Kuitenkin niiden toteutuminen olisi minulle tärkeintä maailmassa. Jos nimittäin en taaskaan pääse kesällä helmustelemaan enkä marraskuussa pakoon synkkyyttä, niin mitä helvetin virkaa on tällaisella kitumisella? Joka ikinen syksy vajoan edellistä pahempaan masennukseen ja elämä tuntuu talvi talvelta yhä merkityksettömämmältä. Elinkautinen.

Rahalliset haasteet, taloyhtiön työmäärä jatkuvasti esiin putkahtelevine uusine ongelmineen sekä työläs parisuhde olisivat ehkä kenelle tahansa raskaita, kun ne jatkuvat vuosia. Minun adhd-aivoilleni kohtalainenkin kuorma muuttuu kuitenkin nopeasti sietämättömäksi kuormaksi ja pääni menee totaaliseen tilttiin siitä tiedosta, että sama tilanne jatkuu hamaan tulevaisuuteen. 3,5 kuukauden unettomuus siihen päälle, niin onko ihme, etten kestä enää yhtään mitään?

Joku toinen ihminen osaisi varmasti olla minun sijassani ihan rauhassa. Rahathan riittävät kyllä ruokaan ja kotiin, oli töitä tai ei. Fyysinen terveyskin on tallella. Parisuhteen voisi lopettaa, jos sitä ei saa toimimaan ja taloyhtiön töiden suhteen voisi toimia niinkuin enemmistö muista osakkaista: olla tekemättä niitä. Mutta ei, minä luupää en osaa pudottaa harteiltani yhtäkään näistä risteistäni.

Yritän katsella hienoja tapettejani kyynelten seasta ja tolkuttaa itselleni, miten hiton onnekas minä olenkaan. Minulla on oma piha. Minulla on 45 neliötä tilaa. Minulla on sateenkaarenväriset seinät. Korvatulpilla ja kuulosuojaimilla yläkerran kolinatkin vaimenevat. Ja taas sitä realismia: yksinäisenä toimeentulotukilaisena minulla olisi oikeus vain 30-neliöiseen kerrostaloasuntoon huonolla alueella! Eikö tästä ilosta siis voisi jaksaa olla reipas tyttö ja kestää hankaluutta?

Sain reseptin unilääkkeeseen. Jospa sitten nukkuisin ja kestäisin vähän enemmän. Jospa jaksaisin taas tehdä hyvää mieltä tuottavia asioita.