Ihmetyttäviä asioita

Yksi pieni haaveeni toteutui, kun Imatran taidemuseoon saapui näyttely, jonka näkemistä olen toivonut vuosia! Liisa Hietasen virkatut ja neulotut ihmishahmot ovat ihan ällistyttäviä! Ne ovat kuvista katsottuinakin aina ällistyttäneet minua, mutta livenä ne menevätkin käsityskykyni yli!

Jo pelkästään se, kun lähestyin galleriatilaa ja näin lasin läpi miehen istuvan pöydän ääressä huomiotakki päällään, harhautti minut luulemaan, ettei näyttely vielä ollutkaan auki, vaan sitä vasta rakennettiin ja joku tyyppi siellä huilaili työn lomassa. Mutta ei, istuskeleva huomiotakkikaveri olikin tottavie taidetta.

Olen käynyt hengailemassa lankatyyppien seurassa jo kahdesti ja aion mennä vielä monta kertaa. Niissä riittää paljon yksityiskohtia ihmeteltäväksi. Minusta on käsittämätöntä, miten taitavasti Hietanen on saanut vaikkapa vetskarin näyttämään vetskarilta tai farkkutakin kuluneen sauman näyttämään farkkutakin kuluneelta saumalta. Sillä ihmisellä täytyy olla jotenkin erityiset aivot. 

Tungen naamani niin lähelle teosten pintaa, kuin mahdollista nähdäkseni miten taitavasti ne on toteutettu ja minusta tuntuu erittäin vaikealta olla hiplailematta. Haluaisin myös purkaa jonkun niistä alkutekijöihinsä nähdäkseni, miten hitossa ne ovat rakentuneet: miten ne voivat pysyä pystyssä ja miten kasvot on muotoiltu.

Minulla ovat nyt elämykset ja vaihtelu niin vähissä, että tämä näyttely nostaa elämänlaatuani ison harppauksen. Jälleen kerran olen suunnattoman kiitollinen ilmaisesta sisäänpääsystä - meillä on poikkuksellinen taidemuseo, kun se on auki vain arkisin, eikä viikonloppuisin lainkaan, eikä siellä ole museovahteja ja aina pääsee ilmaiseksi kulkemaan.

Tällainen kotiin rajoittunut eläminen tekee minulle niin kauhean huonoa. Suurta helpotusta on toki tuonut jäätynyt Saimaa ja ihanan kauan jatkuneet kirkkaat pakkaset. On niin virkistävää päästä tekemään kävelylenkki jonnekin muualle kuin tutuiksi käyneille teille ja poluille. Nyt, kun jäällä liikkuu jo muitakin, löytyy kelkkauriakin helpottamaan askellustani. Aivan liikaa tungosta on kuitenkin kaupungin auraamalla jäätiellä, joka kiertää Lammassaaren. Minä kävelen mielummin yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa.

Mutta eilen oli viimeinen pakkasonnellisuuden päivä, sillä tänään tuuttaa taivaalta 20 senttiä lunta ja huomisesta alkaen lupaillaan plussakelejä. Voi surkeus. Onneksi on taidemuseo.

Omat käsityöni ovat jääneet vähäisiksi tänä talvena, vaikka monena iltana olenkin istuskellut kutimien kanssa Areenan äärellä. Neuloin sellaisen omakeksimän vaatteen, jossa yhdistyvät hihat ja kauluri. Keksin sellaiselle tarpeen, kun keskipakkasilla ohuempi toppatakkini tuntui kylmältä käsivarsista, mutta untuvatakkini alkoi hiostaa vatsasta ja selästä. Vaatteesta tuli ruma, ja huonosti neulottu, mutta se toimii. Ehkä kokeilen ensi talveksi neuloa version 2.0, jossa keskittyisin käsialaan ja ulkonäköön, enkä vain yrittäisi saada hirveällä kiireellä valmista.

Omaa virkkaus- ja neulomisvauhtiani ja -kykyäni ajatellessani ihmettelen, kuinkahan kauan Liisa Hietasella kuluu yhden ihmishahmon tekemiseen. Ja miten hän osaa ajatella, millaisia silmukoita mihinkin kohtaan kannattaa laittaa ja miten lisäillä ja kavennella, jotta saa aikaan haluamansa muodon tai efektin. Ja miten ihmeessä hänellä riittää kärsivällisyys, varsinkin sellaisissa "tylsemmissä" kohdissa kuin vaikkapa isossa punaisessa hupparissa.

Minua kiinnostavat nimenomaan sellaiset kohdat noissa teoksissa, joissa materiaali kauempaa katsottuna näyttää oikealta ja läheltä katsottuna onkin jotain ihan muuta. Rispaantuneet farkkushortsit ovatkin villalankaa. Ihmeellisyyden ihme! Mahtaako kumisaappaiden sisällä olla oikeat kumisaappaat? Saisiko vähän rapsuttaa sormella?

Omat vähäiset neulomukseni ovat tänäkin talvena syntyneet katsellen samalla Areenalta viime maailmasodan tai kylmän sodan aikaa käsitteleviä dokkareita. Areena on niiden suhteen loputon runsaudensarvi. Huomaan, että uppoan nyt mielelläni menneisyyteen. Luen myös historiallisiin aikoihin sijoittuvia romaaneja iltalukemisena ja kuuntelen oman nuoruuteni musiikkia. Kaipuuni entisten aikojen yksinkertaisuuteen kasvaa koko ajan suuremmaksi, kun taas nykymaailma ja tulevaisuus kauhistuttavat minua yhä enemmän. 

Luin Duodecimin sivuilta ympäristöahdistuksesta ja tajusin olevani aika helvetin syvällä ahdistuksessani. "Voimakas vihantunne päättäjiä ja koko ihmiskuntaa kohtaan." Niinpä, tunnen niin suurta vihaa, että se tuhoaa minut. Minun ahdistukseni ei kuitenkaan liity vain ilmastonmuutokseen, vaan poden kokonaisvaltaista yhteiskunta-ahdistusta. Kapitalismi on aikoja sitten osoittautunut toimimattomaksi ja tuhoisaksi maapallolle, ja silti koko ajan jokainen valtio pyrkii kasvuun ja meitä käsketään kuluttamaan lisää.

Minä en kuluta juuri muuhun kuin ruokaan, lääkkeisiin ja dieseliin, eikä minulla ole tarvettakaan hankkia mitään muuta. Elämyksiä minä kuitenkin tarvitsen, ja vaihtelua. Niihin syytäisin rahaa, jos olisi mitä syytää. Voi kunpa ensi kesä olisi minulle sellaista aistien ilotulitulitusta kuin vuonna 2022, jolloin kolmen kuukauden ajan sain nauttia vaihtuvista maisemista, kaukana asuvien ystävieni seurasta, luonnon omista nähtävyyksistä, ITE-taiteesta, kartanoista ja museoista. Kunpa saisin elellä Helmutissa koko kesän ja elää hankaluuksista karsittua elämää, niin kotiinpaluu maistuisi varmasti taas hyvältä ja jaksaisin näitä budjettien laskemisia, jatkuvia remonttitarveyllätyksiä ja tätä yhteisöllisyyttä, josta puuttuu iloinen yhdessäolo.

Historian parissa viettämäni ajat ovat saaneet minut miettimään nykyihmisen yltäkylläisyyttä ja tyytymättömyyttä. Entisessä Suomessa vauvojakin pidettiin tahallaan pienessä nälässä, jotta ne sitten kestäisivät pula-aikaa ja vaikeuksia paremmin, kun kasvavat. Isänmaallisuutta ja valmiutta sotaan iskostettiin lapsiin sisällissodan jälkeiset vuosikymmenet ihan kelpo propagandalla, ja kyllähän sen työn tulokset näkyivätkin sitten, kun talvisota alkoi. Vaan miten kävisi nykyisen nuorison, kun heidät paiskattaisiin metsään nälissään ja väsyneinä tappamaan naapurimaan kansalaisia? Miten kävisi minun, kun pitäisi evakkona majailla ventovieraiden seassa jonkun koulun liikuntasalissa? Tai kun työvelvoite pakottaisi menemään töihin rintamalle lähetettyjen miesten tilalle? Ei kävisi hyvin. 

Ihmettelen sitä, miksi Ukrainasta otettiin nyt Suomeen niin paljon pakolaisia. Millä perusteella sellainen tapahtuu, kun kuitenkin siellä kotimaassa miljoonat yhä elävät enemmän tai vähemmän sodan runtelemina? Eihän kukaan ukrainalaisyksilöistä ole toista enempää vaarassa kotimaassaan. Miksi jotkut saavat lähteä? Itsekin tietysti ajattelen, että Helmut veisi minut saman tien karkuun, jos Suomessa syttyisi sota. Mutta saisinko todella paeta? Eihän täältä toisen maailmansodan aikanakaan lähdetty evakkoon muualle kuin oman maan rajojen sisäpuolelle. Vain lapset lähetettiin Ruotsiin turvaan, mutta muuten koko väestö oli työvelvollista ja pakotettuja jäämään. 

Sen verran oli Ylellä joskus aiheesta juttua, että tiedän, miten tämä rajanpinta evakuoitaisiin, mutta sekin artikkeli jätti paljon kysymyksiä. Suomen perustuslaissa kun on yhä sellainen asia kuin työvelvoite, joka poikkeustilanteessa koskee käsittääkseni kaikkia työikäisiä ihmisiä. Siitä saatiin esimakua koronan aikana, kun terveydenhuollon työntekijät pantiin todella koville. Saisiko Helmut viedä minut heikkoine hermoineni vaikka Espanjaan turvaan vai joutuisinko pysäytetyksi jo rajalla ja määrätyksi tähyilemään lähestyviä drooneja tai seisomaan Saarioisten tehtaalle liukuhihnan äärelle? Kuinka paljon minusta olisi edes hyötyä kotimaassa vai olisinko vain taakkana? Kun en kestä edes tätä älyttömän helppoa nykyelämääni?

Tulipa tästä tajunnanvirtaa. Mutta kuvat ainakin ovat hienoja ja tuovat toivottavasti teille iloa. Jos nyt liikutte Imatralla, käykää taidemuseossa!