Vuoden vaihtuessa

Joulu biologisen perheen seurassa sujuikin oikein mukavasti ja katkaisi omassa tuskassani kierimisen edes hetkeksi. Kaikin puolin jäi tosi hyvä mieli siitä, että kutsuin heidät tänne. 

Muuten tämä vaikea oloni kuitenkin jatkuu entisellään, ellei ole jopa pahentunut. Olen menettänyt kokonaan kykyni nukkua, ja joudun joka yö valitsemaan valvomisen ja Opamoxin väliltä. Kumpikin vaihtoehto on niin järjetön, etten viitsi edes yrittää selitellä, millä perusteella milloinkin valitsen sen, minkä valitsen. Vaikka suhtaudun unilääkkeisiin todella negatiivisesti, olen nyt siinä pisteessä, että minun on pakko alkaa sellaisia ruinata.

Selvisin tästä vuodesta nipin napin, eikä seuraava tuo ainakaan mitään helpotusta ongelmiini. Myynnissä olevaa yläkertaa on paljon kyselty, mutta kyselijät ovat järjestään hiljenneet lisätietoja saatuaan. Kotini hoitovastike nousee nyt reippaasti ja samaan syssyyn toimeentulotukea pienennetään ja siitäkin viedään suojaosa. Kun luin, että Osuuspankki alkaa velottaa 4 euroa kuussa palvelumaksuja, aloin itkeä. Että voi ihminen olla siinä pisteessä, että neljän euron menetyskin merkitsee katastrofia. 

Verkkopankkini halusi esitellä minulle talouteni tasapainon, ja nyt minä esittelen sen teille: 

Aika hirveä syöksy parissa vuodessa, ja kuitenkin yritystuloni on ollut kaikkina noina kolmena vuonna melko samalla tasolla. Hallitus siis teki juuri sen, minkä halusikin: säästi kunnon veronmaksajien rahoja tuhoamalla sosiaalituet. Sain toimeentulotukea lopulta vain neljälle kuukaudelle ja olen selviytynyt menoistani toisten ihmisten almujen ansiosta ja siksi, että jo viime vuonna köyhyyttä ennakoiden ostin itselleni ison nipun Lidlin lahjakortteja.

Tämä tasapainoilu yrittämisen ja sosiaalitukien leikkausten kanssa on nyt maksanut minulle mielenterveyteni ja olen päätynyt pitkästä aikaa julkisten mielenterveyspalveluiden pariin. Se siitä vitun veronmaksajien rahojen säästämisestä. Nyt minä sitten käyn itkemässä surujani jollekin sairaanhoitajalle, joka on itsekin varmasti ollut ihan kamalan paineen alla koko syksyn, kun hyvinvointialueen johtajat ovat arponeet, keille sadoille antaa kenkää.

Minusta on järkyttävää tajuta, miten oma käsitykseni itsestäni on musertunut näiden parin viimeisen vuoden aikana. Saan itseni kiinni esimerkiksi sellaisista ajatuksista, että minulla ei ole oikeutta asua Imatralla, koska kaupunki joutuu maksamaan valtiolle sakkoa sen takia, että saan työmarkkinatukea. Eihän minulla olisi oikeutta asua yhtään missään, koska olen pelkkä rahareikä yhteiskunnalle! Tykinruoaksi joutaisin! Ja silti kehtaan vielä asua tällä hyväosaisten asuinalueella.

Kyllä siinä kummasti itsetunto tuhoutuu, kun pari vuotta tyhmyyksissään lukee uutisten kommenttiketjuja, joissa ne kunnolliset veronmaksajat hokevat "menkää töihin, loiset" -mantraansa ja hallitus keksii toinen toistaan hirveämpiä keinoja työllisten luomiseksi, vaikka jokainen vähänkään aivoja omaava tajuaa, etteivät ne keinot luo mitään muuta kuin toivottomuutta, köyhyyttä, sairautta ja itsemurhia.

Olen aina ihmetellyt, miksi ihmeessä esimerkiksi juutalaiset vain alistuivat survottaviksi karjavaunuihin ja kuskattaviksi kuolemaan. Nyt olen alkanut ymmärtää sitä kuviota. Kun valtionjohto pikkuhiljaa vuosien ajan napsii pois ihmisoikeuksia ja elinmahdollisuuksia joltain tietyltä porukalta, ja toitottaa propagandaansa, niin se kaikki toden totta lopulta vaikuttaa kansalaisten ajatuksiin. Sorretut alkavat kokea ansainneensa sorron ja sortajat uskovat olevansa oikeutettuja sortamaan. Omaa oletettua etuaan ajavat ovat valmiita uhraamaan lajitoverinsa. 

Olen myös tajunnut sen, että tätähän ihmiskunnan koko historia on täynnä. Minäpä se vaan satuin syntymään lempeällä 70-luvulla, jolloin läntisessä Euroopassa ja Pohjoismaissa oli sotien jälkeen jo noussut kaunis ajatus siitä, että yhteiskunnan kuuluisi olla kaikille tasapuolinen ja heikoimmista täytyisi pitää huolta. Nyt, kun hyvinvointiyhteiskuntaa näin määrätietoisesti ollaan romuttamassa, minä olen mennyt aivan sekapäiseksi ja epätoivoiseksi ihmetellessäni, miksi maailmassa ihan kaikki on yhtäkkiä menossa rikki ja miksi me emme edes vastusta tätä hulluutta. 

Mutta jos katsotaan tarpeeksi pitkää aikajanaa, niin ainahan tällä planeetalla on ollut hirveitä eroja rikkaiden valtaapitävien ja köyhien maahanpoljettujen ihmisten välillä. Suuret varallisuuserot toki historiassa ovat johtaneet lopulta kansannousuihin, mutta se on vaatinut ensin pitkän aikaa kärsimystä sorron alla. Kun herrat ja kuninkaat ovat satoja vuosia pröystäilleet kullitetuissa palatseissaan, kietoutuneina kymmeniin metreihin silkkiä, mättäneet herkkuja naamariinsa ja mestauttaneet hankaliksi kokemiaan tyyppejä, on suurin osa kansasta samaan aikaan elänyt nälässä, liassa, kylmyydessä ja sairaina. Kun tieto ja sivistys on ollut vain eliitin saavutettavissa, tyhmä kansa ei ole edes voinut ymmärtää, mitä tapahtuu.

Että eipä se olekaan mitenkään poikkeuksellista, että nykyisin rikkain sadasosa maapallon ihmisväestöstä omistaa enemmän kuin 90% muista ihmisistä yhteensä. Ja se rikkain väestönosa myös saastuttaa planeettaa järkyttävästi täysin kohtuuttomilla elintavoillaan. Tieteen he pyrkivät vaientamaan ja koulutusta rajaamaan, ja aikamme kirous sosiaalinen media sattuu palvelemaan tätä tarkoitusta erinomaisesti koukuttamalla meidät pöljänpäät viihteelle ja aivopesulle.

Ihminen on aina ollut virhe, ja tulee aina olemaankin. Toivon uudelta vuodelta meille pikaista sukupuuttoa, koska en jaksa uskoa enää hyvien voittoon.

Minun kalenteriluukkujani

Ensimmäisenä vuotenani tällä kylällä en vielä uskaltanut varata itselleni luukkua joulukalenterista, vaan päätin ensin katsella, millaisia juttuja porukalla on tapana tehdä. Totesin perinteen mitä ihanimmaksi ja omat ajatukseni sekaan hyvin istuviksi, ja sen jälkeen olenkin sitten innokkaasti osallistunut hommaan askartelemalla jonkun Barbie-hässäkän kadun varteen.

Ensimmäisessä luukussani vuonna 2021 oli joulumarkkinat. 

Askartelin torikojun ja myyntituotteet tosiasiassa Kenin tarinaa varten, mutta roinat oli sitten mukava hyötykäyttää myös kyläläisten viihdykkeeksi. Käytin vitriininä Kertun vanhaa telkkarikotia.

Samainen telkkarinkuori palveli myös seuraavan vuoden dioraamassa, jossa päästiin kurkistamaan Korvatunturin paketointitalkoita. Minulle oli kertynyt aika melkoinen määrä minikokoisia leluja, joita en tarvitse omissa leikeissäni. Nyt niille tuli ihan parasta käyttöä. Lelujen hienous tosin jäi yhden tontun sixpackin varjoon ainakin Facebookin kommenttien perusteella.

Sulo teki Kenille lahjaksi tosi upeat lumipallolyhdyt, ja niistä innostuneena lisäsin aattona vielä joulupukin telkkarin päälle.

Vuonna 2023 joulupukki vasta oli suunnittelemassa pitkää matkaansa ja huolsi tallissa modernia Petteriään. 

Näiden minun luukkujeni valokuvaaminen on aina tosi hankalaa, kun niissä on oltava edessä pleksilasi, joka huurtuu tai sumenee tai ainakin heijastelee. Tykkään dioraamojen laittamisessa kaikkein eniten yksityiskohtien lisäämisestä ja mitä enemmän niitä saan mukaan survottua, sen parempi. Niiden tiirailu lasin läpi vaan on joskus vähän ärsyttävää.

Seuraavana vuonna nukkerakennusten määrä pihallani oli jo melkoinen, ja Pukin kelkkatalli oli muuttunut Kenin mopotalliksi. Nyt keksin hyödyntää Kenin pihasaunaa joulukalenterina ja motivaation askarrella saunan sisukset kuntoon. Normaalisti saunassa on seinät joka sivulla, mutta koska etuseinän saa leikkimistä varten irrotettua, korvasin sen joulukuun ajaksi pleksillä.

Joulupukki muorinsa kanssa nautti löylyistä ja kolme tonttulastakin oli päässyt mukaan. Tämänkin kalenteriluukun sain kivasti yhdistettyä Kenin elämään.

 Valaistuksen kanssa oli vähän vastoinkäymisiä, ja kiukaan tuli sammui jo aikoja ennen aattoa. Pienet paristokäyttöiset valosarjat ovat aikamoinen riesa säiden armoilla. Tämänvuotisessa luukussani onkin päävalaistus sähköllä. 

Tässä masennusalhossani en meinannut ensin edes osallistua tämän vuoden kalenteriin, mutta kun vartavasten kyseltiin, niin päätin kuitenkin kehitellä edes jotain. En jaksanut alkaa varsinaisesti rakentaa mitään, mutta Kenin varastoissa on niin paljon vuosien varrella kertynyttä joulukamaa, että aina niistä jotain syntyy. Nyt syntyi joulupöytä herkkuineen. Olen muovaillut ruoat suolamassasta ja ne varmasti vettyvät pehmeiksi pihalla. Ehkä ne voi paistaa uudelleen, en tiedä.

Ensin laitoin pöydän päähän istumaan vanhan muijan, yksin ja hyljättynä, punkkupullo kädessään, seuranaan vain miesvainajansa tuhkauurna. Ai hitto, että se näytti surulliselta! Kun ystäväni sitten alkoi suostutella minua muuttamaan tarinaa niin, että sen muijan lapset ja lapsenlapset ovat jo matkalla hänen luokseen joulunviettoon, minuun iski se aiemmassa postauksessa mainitsemani joulusyyllisyys.

Hoidettuani oman syyllisyyteni pois, paneuduin korjaamaan kalenteriluukkua. Kun vaihdoin tuhkauurnan kissaksi ja vakavailmeisen muijan hymyileväksi nuoreksi naiseksi ja laitoin kodikkaat tapetit seinille, niin dioraamasta tulikin ihan viehättävä. Tämä tyttö ihan selvästi nauttii omasta joulustaan ilman hässäkkää.

En siis pilannutkaan koko kylän joulua antamalla yksinäisen vanhuksen levittää syyllisyyttä maailmaan.

Kun näytti siltä, että itsenäisyyspäivän luukkua ei kukaan varaa, vaikka kuudes päivä läheni jo kovaa kyytiä, päätin napata senkin ja kasasin päivän teemaan sopivan pikaluukun. Laitoin kansallispukuisen perheen vitriiniin ja kiinnitin sen taloyhtiömme roska-aitaukseen. Isän puvun olen aikoinani ommellut itse, mutta naisten puvut ovat jonkun toisen käsialaa. En muista, kuka lahjoitti minulle Munsalan pukuun sonnustautuneet nuket, mutta joku blogin lukija se oli, kovin kauan aikaa sitten. Kiitos hänelle! Tai sinulle, jos yhä olet siellä ruudun takana!

Kylän joulukalenteri

Yksi meidän kylämme ihanista asioista on jokavuotinen joulukalenteri. Facebook-ryhmässä saavat halukkaat varata itselleen sopivan päivän ja loihtia "luukun" kotinsa ikkunaan, pihalle tai vaikka seinälle. Muutamassa talossa on ollut tapana valjastaa piharakennus tähän tarkoitukseen ja sinne saa sitten hiippailla kurkkimaan ikkunoista sisään. 

En tiedä, milloin tämä perinne on aloitettu, mutta ainakin kalenteri on ollut joka vuosi, kun minä olen täällä asunut. Mitään laatuvaatimuksia luukuille ei tietenkään ole, mutta jotkut ovat ihan huikeita luomuksia. Tykkään paljon myös pappispariskunnan perinteestä pitää oman luukkunsa päivänä Kauneimmat joululaulut -hetki kadulla. Joulupukkikin sinne on paikalle ehtinyt!

Tänä vuonna on niin järkyttävän märkää, mutaista ja pimeää, että vaikka kohteet on valaistu, niistä ei silti meinaa saada selvää enää illalla. Pitää siis lähteä niin sanotulle päivänvalokävelylle, tähän tihkuun ja harmauteen. Viime vuonna oli myös tosi sateinen joulukuu, mutta aatoksi laskeutui lumivalkeus. Tänä vuonna sellaista onnea on turha odotella.

Kaivelin kuvia aiempien vuosien kalenteriluukuista, ja tässä tulee nyt kuvakavalkadi iloksenne. Löytyykö ehdotonta suosikkia? Minun kaikkien aikojen lempparini on mölyäviä kakaroitaan kärräävä lumiakka!

Teen myöhemmin erikseen postauksen tämän joulun luukuista.

Joulun etsimistä

Joulumieli on ollut kateissa, eikä jatkuva vesisade ole auttanut asiaa mitenkään. No, oikeasti meillä on juuri tällä hetkellä valkoinen huntu maan päällä, eli asiat eivät ole niin kurjasti, kuin yritän antaa ymmärtää. Kolme pientä pakkaspäivää ovat olleet tervetulleita, mutta sade syrjäyttää ne taas huomenna ja joulusta on tulossa musta.

Haimme joulukuuset itsenäisyyspäivänä ja teimme piparkakkutalot. Piparin tuoksu ja kuusessa loistavat kynttilät tekevät kodista kodikkaan ja apeasta mielestä vähän paremman. Sorruin muuten taas tekemään liian ison piparitalon. Rakensin kolmikerroksisen tornimaisen hökötyksen, ja sitten tajusin, millaista pöljyyttä toimitan. Eihän yksi ihminen tarvitse kuin pikkuisen piparitalon! Syötin siis Heilalle kaksi alinta kerrosta ja ylimmästä syntyi yksinään aivan söpö talo.

Olen viimeiset vuodet viettänyt aatot yksin tai kahdestaan Heilan kanssa, mutta jotenkin kävi niin, että nyt kutsuinkin äitini ja siskoni perheensä kanssa aatoksi luokseni. Joku joulusyyllisyys iski minuun sitä syystä, etten ole äidin jouluihin osallistunut lainkaan hänen leskeksi jäätyään. Sukulaisten tänne tuleminen tuntuu kuitenkin ihan mukavalta ajatukselta, vaikkakin kuuden hengen jouluaterian loihtiminen on tässä köyhäilyelämässäni aika älytön panostus. Onneksi juurekset ovat halpoja ja kinkun syöjiäkin taitaa olla niin vähän, että selviän Lidlin valmiiksi siivutetulla versiolla.

Lahjat jäävät mitättömiksi, mutta en niistä ole muutenkaan enää aikoihin kovin paljon perustanut. Toivottavasti en itsekään saa paketteja. Minulla on jo kaikki tavara, mitä voin kuvitella tarvitsevani ja liikaakin.

Meta-orjuus, Kela-orjuus ja Kaakkois-Suomen kurjuus

Kun koko maailmassa ei tunnu olevan enää järkeä, enkä ole vielä keksinyt tapaa kestää sitä, yritän korjata asioita niiltä osin, kuin niihin pystyn vaikuttamaan. Yksi sellainen asia on Metan ylivalta ja siitä irtautuminen. Olen jo deletoinut itseni kokonaan Facebookista ja todennut, etten sen takia tiedä enää yhtään mitään, mitä Imatralla tapahtuu. Ei ole olemassa korvaavaa kanavaa. Sen asian kanssa nyt sitten vain elelen. 

Nyt minulla on meneillään Instagramista poistuminen, joka on vielä hankalampaa. Minulla on ollut siellä ihan kauhea määrä tilejä. Aloitin deletoimalla helpoimmat. Hertta Hiirosen ja Helmutin tilit olen jo saanut sieltä pois, samoin huussitilini. Tällä hetkellä lataillaan talteen työnäytetilini sisältöä ja se katoaa seuraavaksi. Vaikeinta on oman ihmistilini ja Kenin tilien laita. Vaikka Kenin tarinat ovat jo tallessa Bloggerissa, niin Instagram on kuitenkin se paikka, jossa leikitään yhdessä. Minulla ei viime aikoina ole ollut yhtään leikkimieltä, mutta tiedän sen joskus taas palaavan. Jos nyt deletoin Kenin tilin, mihin minä sitten siirryn leikkimään muiden kanssa? Myös oman ihmistilini poistaminen tuntuu hankalta. Se on ollut minun päiväkirjani jo vuosia ja sieltä on helppo tarkistaa, mitä millonkin on tapahtunut. Siellä on 3000 julkaisua, joten en tiedä, saako sellaista määrää lopulta edes importattua talteen. Ja entä jos kuitenkin päätän vuoden kuluttua tehdä taas kalenterin, niin siinä meni sitten se viimeinen markkinointikeinoni...

Homomaatuska Tompan kuolleen tilin poistaminen osoittautui mahdottomaksi, sillä en pääse edes kirjautumaan sinne enää. Se kun vaatii vahvistuskoodin, jonka IG lähettää sähköpostiosoitteeseen, jota ei vuosiin ole ollut edes olemassa. Kun mainitsin tästä kavereilleni yksityisviestillä Kenin IG-tilillä ja linkkasin siihen keskusteluun tuon kyseisen Tompan tilin, minulle räpsähti viikon viestityskielto. En saa lähetettyä enää kenellekään viestejä, koska rikoin yhteisösääntöjä. Tämä on tosi hyvä esimerkki Metan mielivallasta ja siitä hirveydestä, joka siellä nykyisin vallitsee. Ja vahvistaa sitä ajatusta, että Metan orjuudesta on pakko päästä irti. 

Toisaalta nuo uudet säännöt saattavat tarjota keinon sen tilin poistamiseen... jos ilmiantelen sitä itse "yhteisösääntöjen vastaisena", niin eiköhän Meta sen poistaisi? Toisaalta ilmiantamalla Tomppaa olisin itse osa sitä paskasakkia, joka on tehnyt sateenkaarifobiasta Metassa vallitsevan lain.

Kuvitan tämän postauksen nyt jo entisen huussitilini kuvilla. Vaikka nyt ajattelen, että voin vielä pysyä täällä Bloggerissa, eivät Googlenkaan touhut minua hirveästi ilahduta. Tekoälyn sotkeentuminen jokaiseen mutkaan saa aivoni kiehumaan raivosta. 

Me ihmiset olemme jo tuhonneet keskittymiskykymme uhraamalla itsemme sosiaalisen median algoritmeille ja nyt me täyttä häkää olemme uhraamassa järkemme tekoälylle. 

Tässä yhtenä päivän guuglasin, saanko luovuttaa verta, jos olen ottanut Opamoxia. Haku tarjoaa nykyisin ensimmäiseksi tekoälyn "omasta päästään keksimiä" vastauksia kaikkeen ja siinä ihan suoraan väitettiin Opamoxin olevan antibiootti ja sen takia estävän verenluovutuksen. Väärin. Valhe. Opamox ei ole antibiootti. Opamox ei estä verenluovutusta. Kuinka moni ihminen jo nyt uskoo kaiken, mitä se tekoäly kiteyttää heti ensimmäiselle riville, eikä jaksa skrollata alaspäin ja valita luotettavampaa tietolähdettä? 

Googlen tekoälypaskan sentään vielä saa kierrettyä kirjoittamalla hakukenttään -ai tai käyttämällä jotain muuta hakukonetta. Mutta kyllähän se tekoäly tunkee lopulta ihan kaikkialle. Ei edes Toriin saa laitettua enää ilmoitusta ilman, että saa naamalleen tekoälytarjoilua. Yritän muuttaa rahaksi joitakin Playmobil-lelujani. En minä niistä vieläkään pysty kokonaan luopumaan, vaikkei niille ole mitään käyttöä eikä paikkaa. Joku tyhmyri sisälläni haluaa yhä pitää kiinni siitä toivosta, että joskus minulla olisi oikea koti, jossa olisi tilaa myös Playmobil-kokoelmalleni. 

Kaikki, mitä yritän myydä, osoittautuu tavaraksi, jolle ei ole kysyntään. Ei rakkaimmilla leluillani sen paremmin kuin yläkerran asunnollakaan ole markkinoita. 

Päätös hallintaanoton jatkamisesta helpotti tuskaani vain muutamaksi päiväksi. Sehän ei lopulta ratkaissut mitään, vaan antoi pelkkää lisäaikaa. Toisaalta, juuri lisäaika saattaa olla parempi vaihtoehto kuin myydä asunto polkuhintaan - kunhan vaan saan aivonikin uskomaan sen. 

Kun hallintaanotto sitten todellakin päättyy 2027 maaliskuussa, ollaan jo eduskuntavaalien kynnyksellä ja tukien suojaosien palauttaminen saattaa olla lähellä. Jos minä sinne asti pystyn jotenkin sinnittelemään, pääsen irti toimeentulotuesta ja asunnon myyntipakosta. Eihän yläkerran omistamisessa ole ihan kamalan suurta riskiä niin kauan kuin siellä on kunnollinen vuokralainen. Kun en olisi toimeentulotukiorja, parin kympin vuokratulokin olisi parempi kuin ei tuloa ollenkaan. Ja joskus maakaasun hinta ehkä vielä laskee, tai me pystymme vaihtamaan edullisempaan lämmitysmuotoon ja olemme saaneet muutkin suuret remontit tehtyä ja Imatra on taas noussut eloon ja vetää uusia asukkaita... ja sitten minä saan asunnon kaupaksi ilman hirveitä miinuksia. Ehkä?

Tässä vaiheessa tuntuu kuitenkin siltä, että mikään ei koskaan tule muuttumaan paremmaksi. 400 ihmistä saa potkut ennen joulua Etelä-Karjalan hyvinvointialueelta. Se on kamala määrä ja se on kamala henkilökohtainen tragedia työnsä menettäville. Se on myös taas yksi uusi isku seutukunnalle, joka todellakin ottaa vastaan iskua toisensa perään. Kurjuudestamme on tänä vuonna kirjoitettu isoja artikkeleita niin Hesariin kuin Ylellekin, ja varmasti jo koko Suomi tajuaa, että Imatralla kaikki on kamalaa ja tänne ei kannata edes vilkaista.

Ja silti, täällä on oikeasti niin paljon hienoa. Viime maanantaina olin ihanassa, yhä toimivassa(!) elokuvateatterissamme katselemassa kesällä kuvattuja kylävideoita. Muutamien eri kaupunginosien yhdistykset tekivät lyhyet videot omista huudeistaan ja niissä kaikissa näkyy rakkaus tätä paikkaa kohtaan. Se myös kuului ensi-illan puheissa ja se tuntui minusta hyvältä. 

Mihin kaupunginosaan sinä muuttaisit näiden perusteella?

Niskalammelle, Karhumäelle, Rautioon, Sienimäelle vai Rajapatsaalle?