Valonpilkahdus

Kurkistan varovaisesti ikkunasta ja yritän olla pitämättä pienintäkään ääntä. Siellä se kiertelee yhä, tyrannosaurus rex, jonka pää heiluu vanhojen mäntyjen latvoissa saakka. Valmiina hyökkäämään heti, rikkomaan ikkunat tai talon seinät, kun tajuaa meidän lymyilevän kodeissamme.

Tällaisia unia minä olen nähnyt näiden parin viime kuukauden ajan, jos ylipäänsä olen nukkunut. Enimmäksen en ole. Ahdistus meni ihan hirveisiin mittoihin ja se tiivistyi näiden asuntojen omistamiseen. Olen joutunut tänä syksynä myös keräämään laajaa kansiota taloyhtiön menneistä korjauksista ja vahingoista ja tekemään uutta budjettia talvelle. Tietojen sevittäminen on ollut niin iso urakka, että se on pannut pääni entistäkin pahemmin jumiin. Koti ja taloyhtiö alkoivat edustaa minulle silmitöntä, ylitsepääsemätöntä uhkaa ja katastrofit tulivat uniinikin. En pystynyt enää ajattelemaan mitään muuta kuin taloyhtiötä, enkä puhumaan mistään muusta. Välttelin ihmisiä viimeiseen asti, koska en halunnut olla se tyyppi, joka joko itkee yrittäessään jutella jotain tai puhuu pelkästään taloyhtiöstä. Itsekseni sitten itkin sitä, ettei ole mitään syytä edes mennä hakemaan apua lääkäristä, koska eivät ne kuitenkaan suostu kirjoittamaan minulle lähetettä piikille.

Minun ahdistukseni on kuitenkin tällä viikolla helpottanut aika paljon. Yli kahden kuukauden unettomuuden jälkeen sain jopa nukuttua yhden täyden yön, ja eilen huomasin lauleskelevani ääneen. Tajusin pienen toivonkipinän itsessäni: ehkä vielä joskus osaan taas nauraa ja juoksennellakin? Ehkä joskus tämä kehon kutistava ja kangistava ahdistus väistyy ja pystyn taas olemaan oma itseni?

Syy helpotukseen on se, että yhtiökokous päätti, että hallintaanottoa jatketaan vuodella, jos maaliskuussa tilanne niin vaatii eli minun talouteni olisi riski koko taloyhtiön taloudelle. Sain siis vuoden lisäaikaa hankkiutua eroon yläkerrasta. 

Mielestäni ensimmäinen askel kohti selviytymistä on nyt otettu, kun olen saanut aivoihini kaistaa muullekin kuin katastrofiajattelulle. Minä selvisin tästä vuodesta, joten minä voin selvitä seuraavastakin. Jouduin tämän vuoden aikana hakemaan toimeentulotukea oikeasti paljon vähemmän, kuin mitä kuvittelin joutuneeni. Vaikka jatkuva pennien laskeminen ja venyttäminen on ollut raskasta, ja vaikka yhteiskunnan tuet ovat jääneet paljon aiempaa pienemmiksi, minä kuitenkin tulen selviytymään loppuvuodesta. 

Seuraavaksi tärkeintä olisi muuttaa yläkerta rahaksi. Koska toimintakykyni oli ihan nollissa, minulla meni aika pitkään, ennen kuin sain edes tehtyä myynti-ilmoitukset. Mutta nyt se asunto on myynnissä. Kaikki kyselijät valitettavasti ovat perääntyneet siinä vaiheessa, kun olen antanut heille tietoja talon tulevista ja menneistä remonteista. Yksi ostajaehdokas ei säikähtänytkään heti, ja kävi katsomassakin, mutta lopulta hänenkin vaakakuppinsa kallistui ein puolelle: liian iso riski. Mutta toisaalta, onneksi ovat säikähtäneet. En halua myydä asuntoa siten, kuin omani minulle myytiin eli valheilla. Me emme tarvitse tänne osakasta, joka ei tiedä, mihin päänsä pistää, vaan jonkun, jolla on halu ja into olla mukana hienon historiallisen asuinalueen ja kauniiden talovanhusten säilyttämisessä.

Kaikeksi älyttömyydeksi juuri tässä kohtaa joudumme nostamaan jo ennestään suuren hoitovastikkeemme vieläkin korkeammaksi, sillä pihan maansiirtotyöt menivät kiljuen yli budjetin ja lisäksi meille paljastui, että yksi osakas on kaikessa yksinkertaisuudessaan saanut aikaan sen, että joudumme teettämään kylpyhuoneremontin ensi kesänä. Hän on suihkutellut menemään 80-luvun muovipintaisessa kylppärissään, josta ilman lupaa onkin poistettu suihkukaappi ja jossa hänen itsensä teettämän kuntokartoituksen mukaan jo 7 vuotta sitten on havaittu lattian painumista ja kaatoa väärään suuntaan. Se kylppäri olisi pitänyt laittaa käyttökieltoon jo viime vuosikymmenellä, mutta eipä tästä ollut tietoa kyseisen osakkaan lisäksi kuin silloisella hallituksella, joka on lahjakkaasti vaiennut asiasta ja sittemmin jättänyt taloyhtiön. Nyt meillä on siis ennakoimaton kylppäriremontti edessä ensi kesänä ja taas iso lasku tiedossa.

Nämä talot ovat satavuotiaita. Näissä pitäisi asua ihmisiä, jotka ymmärtävät, miten satavuotiaassa asutaan ja eletään. Korjausvelkaa on kasvatettu vuosikymmeniä ja nyt näiden viiden viimeisen vuoden aikana meidän uusien tultua taloon, ollaan jouduttu tekemään isoja remontteja samalla, kun maakaasun hinta on noussut älyttömyyksiin. 

En haluaisi toivoa ostajan löytymistä, "koska unelmat ovat pettymysten kivijalka", mutta silti toivon, ja vieläpä juuri oikeanlaisen ostajan. 

Väsy

Minä suoritan päiviäni, vaikkei mikään huvittaisi. Mutta koska tiedän, että aamulla sänkyyn jääminen tai ruokailun ja liikkumisen laiminlyönti vain pahentaisivat tilannettani, niin minä pinnistän itseni toimimaan. 

Ulkoilu tässä harmaudessa on todella vaikeaa, mutta onneksi Helmutissa on vielä kesädieseliä, joka pitää käyttää loppuun. Niinpä olen ajellut vähän kauemmas, ja päässyt kävelemään vieraampia metsäpolkuja. Omille tutuille poluille en millään saa itseäni kammettua.

Tänä syksynä minä en onnistunut siirtymään paljaista jaloista lenkkareihin. Se on aina vaikeaa, mutta nyt se osoittautui mahdottomaksi. Yritin useampaankin kertaan ja jouduin aina riisumaan lenkkarit pois kesken lenkin. Osaltaan siinä on varmaan syynä se keväällä kärsimäni jalkasieni. Siitä jäi hirveä trauma, enkä enää kestä kapeita kenkiä, jotka pakottavat varpaani tiiviisti vierekkäin. Sain Sulon käyttämättä jääneet paljasjalkakengät ja niihin siirtyminen onkin sujunut mukavasti. Niiden leveän lestin ansiosta saan pidettyä varpaat toisistaan erillään ja ilman kulkemaan niiden välillä eli sienikauhu ei vaivaa niin paljon. Ja mikä parasta, olen myös huomannut, etteivät selkäni ja kinttuni kipeydy ja väsy niillä kävellessä kuten lenkkareilla. Mutta eilinen reissu Hukkavuorelle kuitenkin osoitti sen, että nyt on jo välttämätöntä opetella kumisaappaisiin. Märkä metsä kasteli minut ihan läpikotaisin. Onneksi Helmutissa on aina villasukat ja peitto, joten sain riisua märät housut ja kengät pois ja ajella kuivana ja lämpimänä kotiin.

Pelkään siirtyneeni ADHD-masennuksesta normaaliin masennukseen, koska aamut ja aamupäivät ovat käyneet minulle vaikeimmiksi ajoiksi. Vasta illan tullen alan piristyä ja tekisi mieli touhuillakin jotain. Se on minulle vierasta, mutta masennuskyselyissä oletus on, että masentuneella vuorokausi rakentuu juuri näin. Normaalistihan, kun olen pohjalla, minä olen toimintakykyinen aamupäivisin, mutta päivän edetessä vajoan epätoivoon ja iltaisin itkeskelen. 

Nyt on juuri päinvastoin. En pysty vastaamaan puhelimeenkaan aamupäivisin, koska jos avaan suuni, alan itkeä. Enkä jaksa kuunnella yhtään mitään, en ihmisten puhetta enkä yläkerran askelia. Ääniyliherkkyyteni on äitynyt ihan naurettaviin mittoihin. Senkin takia on hyvä ajaa kauas maalaismetsiin omien tuttujen metsien sijaan. Täällä omilla nurkilla kuitenkin aina kuuluu jotain ääntä: tehtaan huminaa tai moottoritien jylinää. Maaseutumetsissä on hipihiljaista. 

Eilen illalla kun virkistyin, rakensin nukeille oman laavun. Ja sen jälkeen päätin ripustaa sivuverhot taas kamarin ikkunaan. Mutta oli jo myöhä, enkä voinut käyttää porakonetta. Verhohomma jäi aamuksi ja nyt se tuntuukin ihan liian suurelta ponnistukselta.

Miten vihaankaan itseäni tällaisena.

Yhä toivottomana

Masennus jatkuu, joten paljonkaan minulla ei ole kuulumisia kerrottavana. Sen verran edistystä on tapahtunut, että kolmena peräkkäisenä päivänä en itkenyt ollenkaan. Valitettavasti se ei ollut pysyvä tila.

Pientä helpotusta olooni on tuonut se, että Helmut on nyt katsastettu, ja jos siitä ei mikään ihan hajoamalla hajoa, niin saan ajella sillä ensi kesän yli. Ison tunkin omistava naapuri lupasi vaihtaa minulle talvirenkaat ensi viikolla vastapalveluksena siitä, että hoitelen heidän kanojaan syysloman ajan.

Katsastuksen siirtäminen syksyyn ei sitten kuitenkaan käynyt ihan suunnitelmien mukaan. Kun olin kesällä upottanut omaisuuden peräremonttiin, hitsaamiseen ja uuteen akkuun, autonkorjaaja sanoi, että kyllä varmasti menee Helmut syksyllä läpi katsastuksesta. No, niinpä minä vein sen katsatettavaksi ja hylky tuli. Hitsattavaa oli pohjassa taas ihan hirveästi. En ymmärtänyt, miten se voi olla mahdollista. Vein auton korjaamo Kakkoseen, jossa tyyppi totesi, että ne reiät eivät ole voineet yhden kesän aikana syntyä. Menin takaisin katsastajalle ihmettelemään, miksi niistä ei keväällä sanottu mitään. Katsastaja kiemurteli, että nyt on tainnut olla vähän enemmän voimaa raudan käyttelyssä, ja siksi on menty pohjasta läpi. Voi saatana oikeasti! Aivan mielivaltaista touhua minun nähdäkseni. Hän suositteli korjaamo Kolmosta, josta saisin ainakin puolet halvemmalla hitsauksen. Paskat. Siellä hinta olikin vielä korkeampi kuin Kakkoselta saamani tarjous.

Ja miksi en sitten mennyt korjaamo Ykköseen, niin siksi, etten ole väleissä sen paikan kanssa enää. Se on ollut minun luottopaikkani aiemmin, mutta tämän kesän kokemus oli niin traumaattinen, etten koskaan enää sinne päin edes katsele. Sain keväällä hinta-arvion korjauksesta "700 euroa ja jokunen päivä". Kun melkein kuuden viikon kuluttua lopulta sain hakea Helmutin, lasku oli 1300 euroa. Minä tietysti luhistuin siihen paikkaan. Olin varautunut, että 800 euroa siihen uppoasi, koska yleensä ne hinta-arviot ovat olleet ihan pikkuisen alakanttiin. Mutta melkein tuplahinta?! Itkuksi se tietysti meni. Luottokortilla oli maksettava. Kaikeksi huipuksi noiden korjaamolla kuluneiden viikkojen aikana Helmutista oli tyhjennetty akkukin, enkä päässyt sillä edes liikkeelle. Shokissa annoin heidän laittaa siihen uuden akun ja maksoin vielä 150 euroa lisää. 

Myöhemmin sain muilta ihmisiltä, mukaan lukien muilta autonkorjaajilta kuulla, että autokorjaamon hinta ei saa ylittää hinta-arviota 15 prosenttia enempää. Minulla ei siis olisi ollut velvollisuutta maksaa tuota laskua ollenkaan. Jouduin tekemään reklamaation, johon korjaamo ei reagoinut mitenkään. Otin yhteyttä kuluttajaneuvontaan, tein uuden reklamaation jonka toimitin perille yrittäjän käteen sähköpostin lisäksi. Ainoa reaktio, jonka siihen olen saanut, oli "jep". Myöskään kuluttaja-asiamiehen yhteydenottoon hän ei reagoinut, joten sieltäkään ei päästy neuvottelemaan hinnan kohtuullistamisesta. Viikkoja ja kuukausia kului, eikä mikään edennyt. Seuraavaksi odottelen sitten vähintään puoli vuotta kuluttajariitalautakunnan päätöstä asiaan.

En ymmärrä tuollaista yrittäjää. Jos minä käsityöyrittäjänä sain reklamaation, minä tein kaikkeni, että asiakkaalle jäisi hyvä mieli. Annoin alennusta, rahat takaisin, uuden tuotteen tai korjasin muuten virheeni. Jos minä graafisena suunnittelijana arvioin hinnan noin perseelleen (mitä ei kyllä ole koskaan tuossa mittaluokassa tapahtunut), minä teen työni, kärsin tappion nahoissani ja laitan asiakkaalle sovitun mukaisen laskun. Eikö niin kuulu toimia? Miten voi kenelläkään olla kanttia kohdella asiakasta näin huonosti?

Ja miten minulla tänä vuonna ihan kaikki menee ihan älyttömillä tavoilla pieleen?

Minä vihaan odottamista. Minä vihaan sitä, etten voi itse vaikuttaa asioihin. Ja juuri nyt minä odotan yhtä ja toista. Odottelen saavani oikeutta autokorjaamosta, odottelen yläkerran pojan ilmaisevan jotain asunnon ostamiseen liittyen tai edes kysyvän lisätietoja. Odottelen maaliskuun hallintaanoton päättymistä, jolloin Kela pääsisi uudelleentarkastelemaan tilannettani ja antaisi tuomionsa. 

Jos en siedä edes odottaa puolta tuntia myöhässä olevaa junaa tai lääkärinaikaa, niin miten minä voisin jaksaa odottaa näin isoja asioita kuukausitolkulla?

Paha oloni on niin kaikenkattavaa, ettei Helmutin läpimeno katsastuksesta tuonut minulle lainkaan ilon tunnetta. Näen siinäkin surua ja pelkoa. Vaikka jotenkin onnistuisinkin pitämään sen ajossa, eli saamaan rahat riittämään veroihin, vakuutuksiin ja dieseliin, niin mahtaako ensi kesänä kuitenkaan olla vapautta reissata? Ja jotain suurtahan siitä autosta varmasti hajoaa kuitenkin?

Sen olen nyt päättänyt, että jos vuoden kuluttua siihen taas pitää laittaa miljoonia, niin en enää korjauta sitä. Jätän sen seisoskelemaan paikalleen katsastamattomana, mutta en myy sitä kenellekään sen enempää autona kuin varaosina. Niin kauan kuin se liikkuu eteenpäin, sillä on minulle arvoa. Jos Venäjä nimittäin kuitenkin päättää tuosta jossain vaiheessa rajan yli heilahtaa, ja itäinen Suomi evakuoidaan, niin minä haluan päästä matkaan Helmutilla. Ihan sama, onko se silloin tieliikennekelpoinen vai ei. Mielummin palelen Helmutin kanssa metsässä kuin asutan jotain liikuntahallia sadan ventovieraan pakolaisen kanssa.

Ei, en minä oikeasti usko, että Venäjä hyökkäisi. Mutta en myöskään koskaan uskonut, että voisin pettää Suloa, kokisin avioeron, menettäisin Immolan, asuisin kommuunissa, sulkeutuisin kotiini kulkutaudilta ja kävisin kaupassa maski naamallani. En uskonut, että hyvinvointiyhteiskunta tuhottaisiin kutistamalla sosiaalituet elämiseen mahdottomiksi ja tappamalla julkiset terveydenhuoltopalvelut. En uskonut, että suomalaiset äänestäisivät oikeistopopulistit valtaan kerta toisensa jälkeen, enkä uskonut, että sama toistuisi kaikissa läntisissä sivistysvaltioissa. Missään nimessä en uskonut, että Venäjän raja sulkeutuisi edes hetkeksi, saati vuosiksi tai jopa ikiajoiksi.

Nykyisin voin luottaa vain siihen, että mihinkään en voi luottaa. En edes itseeni.

Rikas tyttörukka

Meillä on tänä syksynä tosi kaunis ruska. Noin, sain sanottua jotain positiivista!

Eila tuossa kommentoi aiemmassa postauksessani näin:

"Vaikka olet ihan loppu, ja vaikka tuntuu, että elämä on päivästä toiseen vain tarpomista kuraojassa paikallaan, olet ainoa tietämäni ihminen, joka on pystynyt minimaalisella varoilla ostamaan kaksi asuntoa ja pitämään ne kunnossa. Ainoa, joka sitkuttelee eteenpäin, ja ryömii läpi piikkilankaesteistä. Se, mitä elämä eteesi kaataa, on kyllä ihan uskomatonta. Silti vain pidät pintasi."

Hirmuisen nätisti sanottu. Kyllähän tämä asuntojen omistaminen saattaa tosiaan vaikuttaa aika erikoiselta saavutukselta, kun olen kuitenkin aina ollut köyhemmästä päästä.

Sulohan joutui ostamaan minut ulos yhteisestä kodistamme. Hänen oli otettava laina, jotta pystyi maksamaan minulle puolet kotimme arvosta. Sain 30 000 euroa. Tämä nykyinen kotini maksoi 24 000 euroa, kun ostin tämän viisi vuotta sitten.

Sitten Imatralla alkoi alamäki. Tein kaupat koronarajoitusten juuri tultua voimaan. Venäjän raja oli sulkeutunut. Sepä ei olekaan sen jälkeen avautunut, koska vaikka koronasta päästiin, keksivät Suomen päättäjät pitää rajan kiinni hybridiuhkien takia. Nyt Venäjän-pakotteet ovat tappaneet itäisen Suomen ja aiheuttaneet vihaa kahden naapurikansan välille, mutta eivät ole Putinia hidastaneet. 

Imatralla on jo Etelä-Karjalan pahin työttömyys ja palvelumme katovat nopeammin, kuin ehdin edes tajuta. Täällä ei voi enää edes opiskella mitään, ja seuraavaksi meiltä ollaan viemässä sairaanhoitopalvelut. Yrityksiä on lopettanut, liiketilat seisovat tyhjillään. Taloja ja asuntoja on runsaasti myynnissä ja vuokrattavana. Rakas uimahallini on jatkuvasti liipasimella. Isoja YT-uutisia on jouduttu lukemaan viime aikoina uutisista. Moni pelkää nyt toimeentulonsa puolesta.

Kaiken edellämainitun takia asuntojen arvo romahti käsittämättömällä tavalla. Pakotteet nostivat maakaasun hinnan ihan älyttömäksi, ja toistaiseksi meidän talomme on jumissa maakaasulämmityksen kanssa, mikä tarkoittaa naurettavan suuruisia hoitovastikkeita. Onneksi tämä oma asuinalueemme on sen verran poikkeuksellinen satukirjakylä, että meidän asunnoillamme on edes jotain arvoa. Meidän Melukylämme idylliin halutaan tulla asumaan - ainakin vuokralle.

Kun viisi vuotta sitten en olisi saanut edes mätää rintamamiestaloa erorahoillani, nyt samalla summalla saisi vaikka mitä. Silloin vuonna 2020 minä mietin, kannattaako ostaa erorahoilla hyvä matkailuauto vai tämä asunto-osake. Arvelin, kuten siihen aikaan varmasti kaikki olisivat arvelleet, että auto menettää arvonsa hetkessä, mutta asunnon arvo säilyy. Kävi täysin toisinpäin. Se asuntoauto olisi nyt arvokkaampi kuin nämä meidän talomme asunnot.

Taloyhtiössämme on tehty kolme asuntokauppaa sen jälkeen, kun minä muutin tänne ja alamäki alkoi. Suurinkin kauppasumma on ollut vain puolet siitä, mitä itse omasta kodistani maksoin. Jotkut meistä ovat maksaneet omasta asunnostaan aiemmin vielä enemmän kuin minä ja heillä on yhä asuntolainaakin. On kamalaa, miten oma koti muuttuu vanhuuden turvasta taloudelliseksi uhaksi.

Kun näin pienessä taloyhtiössä yksi osakas prakaa, hän vie kaikki muut mukanaan suohon. Niinpä, kun Ylämummo joutui omaan taloudelliseen ahdinkoonsa ja taloyhtiö oli pelastettava, minä tarjosin hänelle asunnosta sen 3000 euroa, joka minulla oli säästössä. Hänen vastikerästinsä ja hallintaanoton kustannukset mukaan luettuna yläkerta olisi ensi maaliskuuhun mennessä tullut kustantamaan minulle 7000 euroa. Ei se olisi ollut lainkaan huono sijoitus, jos asiat olisivat sujuneet kuvitellusti. Mutta nyt on selvää, ettei yläkerrasta koskaan tulekaan minun kotiani, ja vaikka halvalla sen ostinkin, uhkaavan pakkomyymisen takia en välttämättä pääse edes omilleni.

Minä olen siis tehnyt todella huonoja kauppoja. Sulo-parka on myös osaltaan joutunut maksamaan tyhjästä, kun minut osti pois kodistamme. Eipä hänenkään taloaan enää arvotettaisi kuten osituksen aikaan arvotettiin.

Olen aina ollut hyvä raha-asioissa. Olen saanut pienet varani riittämään hyvin ja ajoittain olen elänyt ihan miellyttävää elämää. Nyt olen kuitenkin paitsi kokenut huonoa tuuria, myös tehnyt riskiratkaisuja ja ajanut itseni tilaan, jossa raha-asiat pilaavat mielenterveyteni. Minä olen nyt lipumassa ylämummoksi Ylämummon paikalle, jollen saa asioitani kuntoon. En kestäisi sitä, että minun takiani muut osakkaat joutuisivat hankaluuksiin.

Kunpa joku nyt vuorostaan haluaisi käyttää hyväkseen minun taloudellista ahdinkoani ja ostaisi tuon yläkerran pois. Sitä odotellessani minä täällä yritän pitää pintani.

Luopumissuunnitelma

Siirsin blogini tänne uuteen osoitteeseen, koska en halua kenenkään enää eksyvän tänne guuglettamalla minun tai yritykseni nimeä. Nämä viime aikojen tekstit kun eivät ole varsinaisesti eduksi minulle työelämässä. Laitoin asetuksistakin niin, ettei blogi näy hakukoneille. Eli todellakin tätä luette vain nyt te, jotka tiedätte, mitä saatte - jos löydätte enää perille.

Nyt on 4 viikkoa kulunut lähes nukkumatta ja jatkuvasti itkien. Tähän on pakko saada stoppi tai minä en nouse enää koskaan. Sekä Vasemmisto että Demarit lupaavat suojaosien palautusta, kun pääsevät valtaan. Minä olen kaiken aikaa sinnitellyt sillä voimalla, että muutos tulee puolentoista vuoden kuluttua. Nyt en kuitenkaan enää usko jaksavani uuteen hallitukseen saakka. Varsinkin nyt, kun rasisminsa voimin Persut ovat jälleen vahvistaneet romahtanutta kannatustaan, ei uudesta hallituksesta olekaan varmuutta. 

Siksi minä yritän nyt sopeutua lääkärin esittämään ajatukseen: voi olla, että joudun luopumaan tosi paljosta, mutta sen jälkeen on helpompaa. Niinpä aloin pohtia askelia asioista luopumiseksi.

Omistaminen on tosiaan nyt iso taakka. Ehkä olisi helpompaa olla omistamatta yhtään mitään. Ehkä olisi myös helpompaa luopua yrityksestä ja olla kokonaan työtön, kun ei tarvitsisi enää tehdä näitä kaikkia tuskaisia laskelmia jokaisesta tulosta. 

Tiedättekö, että täystyöttömät saavat toimeentulotukipäätöksensä ennakkoon? He eivät joudu joka kuukausi esittämään raportteja sen enempää kuukausien takaisista kuin teoreettisista, tulevista tuloistaankaan. Jos heille osuu kaksi työttömyyskorvausta yhden kalenterikuukauden puolelle, sitä ei lasketa heille tuplatulona, kuten minulle. Heillä saa olla seuraavan kuun alussa tilillä rahaa, jos he onnistuvat jotain säästämään. Minulla ei saa olla. Kun jossain kuussa tienaan enemmän, minä joudun laskemaan, kuinka moneksi kuukaudeksi sen on riitettävä. Käytännössä minulla on siis käytössäni sama summa kuin niillä, jotka eivät tee töitä, mutta kaupanpäällisenä saan mielenterveyttäni tuhoavan taakan jatkuvan ennakoinnin ja budjetoinnin muodossa. Ja mitä ilmeisimmin olen nyt saavuttanut sen pisteen, ettei minun mieleni enää kestä tätä. Se, että olen selviytynyt toukokuusta asti hakematta toimeentulotukea, ei olekaan minulle ylpeyden aihe. Ajatus siitä, että sama raha tulisi ilman tätä kaikkea vääntöä ja lisäksi saisin aina lääkkeeni ja pystyisin käymään lääkärissä, on surullisen houkutteleva. 

Ajattelin toimia niin, että pidän yritykseni nyt vielä vuoden loppuun. Olen kuitenkin sopinut yhdestä kuvitus- ja taittohommasta marraskuulle. Kai minä tämän vuoden puolella vielä saan kutsun työllistymissuunnitelman tekoon TYPpiin ja minut voidaan laittaa jonnekin kartuttamaan yhdeksäneuroisia. Vuoden vaihteessa voisin liittyä paikalliseen osuuskuntaan ja jos joku entinen asiakkaani pyytää minua tekemään jotain töitä, halutessani voin hoitaa homman sitä kautta. Osuuskunnasta tienestini tulisi palkkana eli olisi puolet pienempi kuin nykyisin. Jonkun nykymaailman tulorekisterin myötä tieto siitä kuulemma menisi automaattisesti Kelalle, enkä minä joutuisi täyttelemään miljoonaa lomaketta ja luovuttamaan Kelalle kirjanpitoani. Lisenssejä graafisista ohjelmista joudun makselemaan ensi kesään saakka, mutta sen jälkeen todellakin tulisi loppu näille hommille.

Entäs sitten yläkerta?

Esitin yläkerran vuokralaispojalle mahdollisuuden ostaa asunto omaksi ja hän olikin sellaista jo itsekin pohdiskellut. Mutta saa nyt nähdä, tuntuuko se hänestä yhtään houkuttelevalta, kun hän miettii tarkemmin. Vaikka saisikin asunnon muutamalla tonnilla, niin vastike kuitenkin on lähes yhtä suuri kuin hänen nykyinen vuokransa. Tuolla ostohinnalla hän saisi vain turvan siitä, ettei koti lähde alta. Minä aikoinani lupasin hänelle, että hän saa pysyä niin kauan kuin haluaa. Jos nyt joudun pakon edessä myymään kämpän jollekin muulle, minä petän lupaukseni. Arvaatteko, miten paljon minä oksentelisin itseni päälle, jos sen lupaukseni joutuisin pettämään?

Jollekin ulkopuoliselle myymälläkään en luultavasti tekisi voittoa - hyvä jos saisin edes omat rahani pois, mutta ainakaan minulle ei jäisi velkaa. Siinä on kuitenkin se vaara, että oma elämäni tässä uuden ihmisen alla muuttuisi tukalaksi. Hiljainen koti on minulle tärkeämpi kuin raha. Mutta sitten tämä poika, joka tykkää asua täällä, joutuisi lähtemään. Kukaan ei tuota sijoitusasunnoksi ostaisi - se on varmaa, koska se ei tuota mitään.

Minun kannaltani paras vaihtoehto tässä tilanteessa olisi myydä asunto yläkerran pojalle vaikka sitten persnetolla. Hänen alapuolellaan on ollut ihan siedettävää asua, kun ainoat äänet ovat olleet askelten jytinä ja tavaroiden kolina. Sellaiset minä kestän, mutta telkkareita tai musiikkeja en, enkä lasten kiljuntaa, koiran haukuntaa, jatkuvia vieraita, juhlia tai puhelimessa kailottamista. Siksi minusta olisi helpottavaa luovuttaa asunto sellaiselle ihmiselle, jonka tavat jo tunnen. 

Vuokralaiseni kannalta paras vaihtoehto olisi, että minä vaan antaisin olla. Kun hallintaanotto päättyy maaliskuussa, ja kaveri alkaa maksaa vuokraa minulle eikä enää taloyhtiölle, minä voin tehdä "ylämummot" ja jättää vastikkeet maksamatta. Parin kuukauden vastikkeiden jälkeen taloyhtiö saisi käynnistää hallintaanottoprosessin. Minulle kertyisi siitä lisää velkaa perintäkulujen myötä, mutta saisin taas armonaikaa kolme vuotta. Ja yläkerran poika saisi pysyä vuokralla. Käytännössä minä olen se, joka näitä taloyhtiön asioita hoitaa, eli laittaisin itse itseni perintään ja ojentaisin itse itselleni hallintaanottoilmoituksen. Älytöntä.

Ja sitten jos joskus todella koittaisi se päivä, että Kela alkaisi periä minulta takaisin tukia, niin voisivat sitten ulosmitata minulta tuon asunnon, sillä mitään muuta ei enää olisi jäljellä. Ja jos menettäisin myös oman kotini, ainahan olisi mahdollisuus lähteä Laukku-Leenan jalanjäljille...

Luin kirjan Laukku-Leenasta yhdellä istumalla. Kirjan ulkoasu näyttää siltä, kuin se olisi ilmestynyt 90-luvulla, vaikka se on uusi. Koko kirjan olemassaolo on minusta kyseenalainen ja minulla oli huono omatunto sitä lukiessani. Kirjassa nimittäin kerrotaan oikean ihmisen elämäntarinaa, ja tämä kyseinen ihminen inhosi toimittajia, eikä koskaan suostunut haastateltavaksi. Nyt hänen kuolemansa jälkeen yksi toimittaja kuitenkin sai käsiinsä hänen päiväkirjansa ja kirjoitti niiden pohjalta kirjan.

Tässä katkelma kirjasta:

"Kun [äitinsä omaishoitajana toimineen] Leenan äiti kuoli 1998, kotitalo Hyvinkäällä jäi perikunnan haltuun. Leena olisi halunnut jäädä kissoineen taloon asumaan, mutta sisarukset päättivät myydä talon. 

Saatuaan osuutensa talon myynnistä Leena kulutti rahansa matkusteluun ulkomailla. Kun rahat loppuivat, hän palasi Suomeen.

Tässä vaiheessa Leena oli 54-vuotias. Hänellä ei ollut ammattia, työtä eikä loppututkintoa. Mieli oli täynnä katkeruutta. Hän koki, että kaikki olivat liittoutuneet häntä vastaan. Niin sukulaiset, poliitikot kuin koko yhteiskunta.

Hän valitsi äärimmäisen elämäntavan. Hän pakkasi tavaransa kasseihin ja ryhtyi kiertolaiseksi asuen kesät ja talvet taivasalla. 

Mutta miksi hän teki niin? Miksi hän ei jäänyt paikoilleen ja hankkinut kunnallista vuokra-asuntoa? Miksei hän ilmoittautunut työvoimatoimistossa työnhakijaksi, jotta olisi saanut peruspäivärahaa?"

Kirjasta ei löydy vastausta noihin toimittajan kysymyksiin. Päiväkirjoissaan Leena valitti elämästään tien päällä ja haukkui kaikki kohtaamansa ihmiset. Katkeruus tosiaan paistoi hänen muistiinpanoistaan. Mutta minä kyllä kunnioitan Leenaa. Hänelle kunnan kerrostalossa vuokrayksiössä mätäneminen ja Kelalle tilivelvollisena oleminen ei ollut vaihtoehto. Välillä Leena kyllä otti vastaan asunnon, mutta joka kerta häipyi uudelleen tien päälle. 

Hän selvisi melkein 20 vuotta taivasalla, kunnes nelisen vuotta sitten kuoli hoitamattomaan syöpään, joka piti hänet kammoamassaan kunnan vuokrakerrostalossa viimeiset aikansa.

Minulla sentään olisi teltta ja polkupyörä.

Ei näy valoa

Koska täällä kuusi ihmistä oli sitä mieltä, että haluaa lukea kuulumisiani, vaikka ne ovatkin syvältä ja poikittain, niin minä sitten jatkan kirjoittamista. Tämänkään kertaiset kuulumiseni eivät ole mitenkään riemastuttavia, mutta koska aina silloin tällöin joku täällä kommenteissa ehdottaa minulle työkyvyttömyyseläkkeelle hakeutumista, niin kerron nyt siitä asiasta.

Kun keväällä TYP:ssä sanoin uudelle virkailijalleni, että tavoitteeni on eläke, minut laitettiin ensin terveydenhoitajalle ja nyt vielä lääkäriin kaiketi juuri työkyvynarviointia varten. En tajua miksi, koska on ihan selvää, ettei työkyvyttömyydestä ole toivoakaan. Ei ADHD sen enempää kuin masennuskaan ole nykyisin enää peruste työkyvyttömyyseläkkeelle. 

Kun lääkäri oli kuunnellut ja katsellut säälittävää itkuani kokonaisen tunnin, hänkin tuli siihen lopputulokseen, että olen sekä työkykyinen että -haluinen. Eläkkeestä on turhaa haaveilla ennen vuotta 2040. Vaikka minut jostain ihmeen syystä johonkin työhön huolittaisiinkin, ongelmana on se, etten edes keksi, mikä olisi sellainen työ, jota jaksaisin tehdä. Tai no, jaksaisinhan minä aina vaikka mitä työtä. Minä en sitten vaan jaksa elää, kun kympin tyttönä hoidan aina sataprosenttisesti hommani. Samalla koko muu elämä murenee ympärillä, kun pistän kaikki paukut työstä selviytymiseen, etten joutuisi julkiseen häpeään. Ja lopulta tulee se totaalinen stoppi.

Minun olisi jo 90-luvulla pitänyt tajuta, että kyse on burnoutista ja jäädä sairaslomalle heti ensimmäisen työpaikalla kokemani romahduksen jälkeen. Mutta ei, minä en ymmärtänyt asiasta mitään muuta, kuin että "en halua elää näin" ja jättäydyin työttömäksi. Silloin niin sai tehdä. Työttömyyskorvauksella myös pysyi hengissä ja pystyi jopa elämään ihan tyydyttävää elämää. Sen jälkeen olen luovinut työelämän sivussa, ja jokaisen romahduksen jälkeen väistellyt sairauslomaa. Idiootti. Kuinka monta kertaa olenkaan sanonut saikkua tarjoaville lääkäreille, että "en tarvitse, olen työtön" tai "en tarvitse, olen yrittäjä". 

"En halua elää näin" on tulkittu niin, ettei minua huvita työnteko, kun en ole osannut eritellä, mikä siinä elämisessä tökkii. Nykyisin osaan. En jaksa työssäkäyvän ihmisen elämää, koska sosiaalisuuskiintiöni täyttyy työkavereiden ja asiakkaiden olemassaolosta, eikä minulla riitä sitten voimia pitää huolta ystävyys-, perhe- ja seurustelusuhteistani. Sosiaaliset suhteet ovat minulle usein hyvin työläitä. Kun automaattisesti teen sitä, mitä kaikki neurovammaiset tekevät, eli "maskaan" koko työpäivän, minulta loppuu energia. En siedä toisten asettamia vaatimuksia enkä aikatauluja. Kun minulla ei riitä voimia työpäivän jälkeen muuhun, kuin siihen, että saan räävittyä kasaan seuraavan päivän eväät ja vaatteet ja pakottauduttua suihkuun, jotta olisin ihmiskelpoinen, niin oma elämäni katoaa kokonaan. On jäljellä vain työ ja työhön valmistautuminen. Ja kysymys: mitä mieltä on tällaisessa elämässä?

Lääkäri arvioi, ettei ADHD ole se syy, miksi minä en työelämässä jaksa, vaan autismi. Asiat, jotka minut aina kaatavat työelämässä ollessani, ovatkin kuulemma enemmän autismin kuin ADHD:n oireita. Kyllä niissä ADHD-tutkimuksissa ääneen mainittiin, että minulla on autismipiirteitä, mutta ei niistä silti mitään mainita kirjauksissa. Nämä kaikki hankaluudet ovatkin sitten kai autismia. Ilmankos ei ADHD-lääkkeistä ollut apua edes kuntouttavan työtoiminnan sietämiseen. Mutta enhän minä myöskään siedä yksitoikkoista työtä ja samanlaisena toistuvia päiviä. Sellainen masentaa minut. Eikös se ole ADHD:ta esimerkillisimmillään? Huoh. Alan olla kyllästynyt koko diagnoosiin. Se toki selitti minulle elämänmittaiset vastoinkäymiseni ja jatkuvat epäonnistumiseni, mutta ei se minua auta selviytymään tästä kovasta paskayhteiskunnasta. Eikä minulle sen varjolla anneta yhtään armoa.

Tämän kaiken takia osa-aikainen työ on ollut ainoa, jota olen jaksanut edes jollain lailla. Kun olin käsityöyrittäjä, päätoiminen yrittäjyys oli pelkkä teoreettinen määritelmä. En minä koskaan käytännössä tehnyt täyspäiväisesti töitä. Minun päiväni olivat omatahtinen mylläkkä kotia, avioliittoa, harrastuksia ja työntekoa. Vain silloin, kun oli deadline, kuten myyntitapahtuma, puskin täysillä eteenpäin ja olinkin sitten ihan poikki sen jälkeen pari viikkoa. Lopulta tuokin työtapa kävi ylivoimaiseksi ja jatkuva rahan miettiminen lannisti minut. Pääsin Postiin osa-aikatyöhön. Valitettavasti se työ veikin minut kokonaan, eikä vain ajallisesti vaan myös henkisesti.

Jouduin nyt lääkärillä ottamaan vastaan lähetteen nepsyvalmennukseen, koska en keksinyt mitään perustetta kieltäytyä. En todellakaan jaksaisi mitään valmennuksia. En jaksaisi nykyisin edes leikkiä! Miten hitossa jaksaisin jotain valmennusta, jossa taas jatkuvasti tulen saamaan konkreettisia esimerkkejä siitä, miten vääränlainen minä tähän maailmaan olen? Eihän se tuo minulle työtä, jolla pysyisin hengissä. Kaikki ongelmani ratkeaisivat, jos en joutuisi pärjäämään näin vähällä rahalla.

Olen oikeasti itkenyt lähes taukoamatta siitä saakka, kun toimeentulotukien takaisinperintämahdollisuus ilmaantui tajuntaani. Eli kolme viikkoa. Tuntuu kyllä paljon pidemmältä ajalta. En vaan enää päässyt irti tästä masennuksesta, kun se minut kunnolla nielaisi. Mikäänhän ei itkemällä muutu, mutta silti minä itken. Jos joku erehtyy kysymään, mitä kuuluu, vastaan itkulla. Hävettää itkeä koko ajan kaikkialla, julkisilla paikoillakin. Kun yritän mennä nukkumaan, menenkin itkemään. Kun alan tehdä jotain kotihommaa, alankin tehdä itkua. Kun käyn uimahallissa, pidättelen itkua jumpatessani ja repeän päästessäni pihalle. Itken nytkin, kun säälin itseäni niin helvetisti.

Lääkärin mielestä minun viime vuosien lamaannukseni ei johdu vanhenemisesta, vaan loppuunpalamisesta. Taas? Taas ilman syytä? Niinkö?

Olen kuulemma elänyt kriisimoodissa yli 2 vuotta eli siitä saakka, kun hallitus alkoi uhkailla leikkauksillaan. Ensin minä pelkäsin kuviteltua konkurssiani, ja kun ne kaikki uhkaukset sitten toteutuivat, ja minä jouduin oikeasti elämään näin, olen ollut katkeamattoman stressin alla. En pysty ajattelemaan muuta kuin rahaa. Siksi minä en jaksa leikkiä, ulkoilla, piirtää, liikkua... Nyt tämä asuntojen omistamisen vaarallisuus oli sitten se viimeinen niitti, joka tipautti minut masennukseen. Näen tällä hetkellä pelkkää tuhoa kaikessa: yläkerta vie minut tuhoon, Helmut vie minut tuhoon, oma kotini vie minut tuhoon ja parisuhteeni vie minut tuhoon. 

Onneksi lääkäri oli fiksu ja tajusi ihan itsekin olla tyrkyttämättä mielialalääkkeitä, eikä minun tarvinnut alkaa selittää, etteivät ne ole näiden vuosikymmenien aikana mitään masennusta minulta koskaan parantaneet tai poissa pitäneet. Hän jopa totesi, ettei ADHD-masennus parane lääkkeillä ja selitti eron normaalin ja ADHD-masennuksen välillä. Tavallinen, lääkkeillä hoidettava masennus kuulemma alkaa hitaasti ja parantuu hitaasti. Siinä on loiva kaari pohjamutiin ja sieltä pinnalle. ADHD-masennukseen taas tipahdetaan yhtäkkiä, ja sieltä myös singahdetaan ylös yhtä lailla salamana siinä vaiheessa, kun kuormittava elämäntilanne helpottaa. Tämä jälkimmäinen onkin minulle tuttu kuvio. Vaikka ADHD-masennuksen ja tavallisen masennuksen oireet ovat samat, ne rakentuvat tyystin eri tavoin. 

Mutta entä jos se elämänkuorma ei kevene? Koskaan? Tai edes vuosiin? Jos jaksaisin, voisin kasata tämän blogin tai instan perusteella aikajanan, joka näyttäisi, miten ADHD-masennukseni on vaihdellut eron jälkeen elämäni muutosten mukaan. Onnellisuusaikoja on ollut, kuten myös niitä pahimpia pohjia. Nyt juuri minä tiedän olevani tosi syvällä, mutta tiedän myös, että tämä kituminen saattaa mennä ohi joskus jollain tapaa. Älkää kuitenkaan sanoko minulle, että "kaikki kyllä järjestyy", koska minun pääni ottaa sen lupauksena ja jos te lupaatte sellaista, minä odotan teidän myös järjestävän kaiken.

Tunnen oikeasti olevani vankina omassa elämässäni. Eihän se niin voi olla, vaan minulla pitäisi olla kaikki valta asioiden muuttamiseksi. Minun pitäisi nyt keksiä, miten luovia eteenpäin näillä yhteiskunnan uusilla säännöillä. Mutta kun en nyt osaa!

Entinen Sussu ja nykyinen Sussu

Etsin Heilalle ruosteenpoisto-ohjetta täältä blogistani ja kun sen löysin, jäin nalkkiin. Luin ja luin ja luin yli vuosikymmenen takaisia postauksia elämästäni Immolassa, kunnes silmäni väsyivät niin, etten enää saanut selvää kirjaimista. Niin paljon intoa, iloa, tekemisen riemua, tehokasta touhua ja aina jotakin uutta. Huumoria. Iloa omasta työstä. Ennentuntematona elämänriemua. Kiitollisuutta. Myös pettymyksiä ja virheitä, joista mentiin yli. Minua nauratti se, miten monessa pienessä välihuomautuksessa ja sivulauseessa näkyy se, mikä sittemmin ADHD:ksi paljastui. 

Kaipaan aivan hirveästi sitä hyperaktiivista Sussua, jonka tekstejä luin. 

Miten karmeaa onkaan, että siitä Sussusta tuli tämä nykyinen, joka ei saa mitään aikaan. Tämä blogi oli aiemmin käsillä tekemisen ilosanomaa, mutta nyt tämä on enimmäkseen masennusmölinää. Miten te siellä ruutujen toisella puolella oikein kestätte minua? 

Minulla meni aika pitkään päästä jaloilleni eron jälkeen, eikä se kai ole mikään ihme. Kun ihminen todella menettää kaiken sen, mistä koko ikänsä on haaveillut ja mistä sitten sen saavutettuaan on ollut läpeensä kiitollinen ja onnellinen, niin mitä tapahtuu? Sielu särkyy ikiajoiksi. Seitsemän vuotta sitten minuun pesiytyi katkeruus, jota en näköjään olekaan pystynyt itsestäni karistamaan. Tunnistan sen itsessäni aina, kun masennus nousee voitolle. Minulla oli kaikki, ja minä sössin kaiken. 

Vaikka olen sopeutunut uuteen elämääni, niin Immolan menettämisestä minä en tule koskaan toipumaan. Arvelen nimittäin, että elinympäristöllä on tosi paljon tekemistä muuttumiseni kanssa. Kun kotini ja talouteni eivät enää tarjoakaan niitä mahdollisuuksia ilmaista itseäni kuten aiemmin, minä surkastun. Minulla on amputoitu olo. 

Mutta onnistuinhan minä kuitenkin lopulta sietämään uutta elämääni ja jollain tapaa jopa tykkäämään uudesta kodistani. Sain jotain uskoa siihenkin, että pystyn ainakin osittain hankkimaan toimeentuloni yrittämisellä. Hankin uudet koneet, päivitin osaamistani ja tein suunnitelmia. Mutta sitten tämä hallitus pääsi valloilleen. Minusta on nyt revitty irti kaikki se, mitä olin viime vuosina onnistunut uudelleen rakentamaan: itseluottamus, halu pärjätä ja lupa unelmoida. Kaikki se, mitä olin saanut rakennettua pystyäkseni elämään elämisen arvoista elämää, tuhottiin. Ensin vietiin työttömyyskorvauksesta satasia. Sitten vietiin asumistuen myötä lisää satasia. Kaikki muuttui toimeentulotuelle tippumisen takia hankalaksi ja nöyryyttäväksi paperisodaksi, jossa jokainen kolikko on raportoitava ja sen riittävyys venytettävä äärimmilleen.

Yläkerrasta luopumisen minä vielä opin hyväksymään, mutta seuraavaksi viedään toimeentulotuesta niin iso siivu, ettei minulla ole enää mitään mahdollisuutta pitää Helmutia tai edes jotain pientä autoa, sitä viimeistä oljenkorttani, joka veisi minut edes välillä pois tästä kuolettavasta arjestani. 

Ainahan minä olen masentunut vastoinkäymisistä. Kun masennukseen minut vienyt elämäntilanteeni sitten korjaantuu, masennuskin väistyy. Nytpä en vaan tiedä, miten korjata tämä, mikä on rikki. Joku radikaali ratkaisu on varmasti olemassa, mutta en näe sitä. Ehkä joku toinen elämänvaihe on vielä tulossa, tätä parempi tai tätä pahempi. 

Vaikka minä näin vanhemmiten tarvitsen entistä enemmän pysyvyyttä ja olen entistä paljon huonompi sietämään muutoksia ja siirtymävaiheita, niin minä silti tarvitsen pientä vuoristorataa elämääni. Mutta minun täytyy itse saada olla jarrumiehenä. Tarvitsen vaihtelua, jolle itse luon raamit.

Lopettelen taas kerran bloggaamisen toistaiseksi, sillä en halua olla tämä syvästi masentunut tyyppi, joka levittää ympärilleen pahaa mieltä. Sitten, kun (jos?) minun elämästäni tulee niin mielenkiintoista, että siitä riittää jotain kertomisen aihetta, ehkä yritän uudelleen. Onhan minun ihan pakko löytää se vanha Sussu takaisin, koska muuten tässä elämässä ei ole enää mitään pointtia. Miksi elää vain kärsiäkseen?

Tulevaisuus

Nyt minulle lopultakin soitettiin Kelasta. Puhelimessa oli mukava, nuorelta kuulostava poika, joka sanoi, että heillä on tähän vastaamiseen mennyt jostain syystä luvattoman kauan aikaa ja hermostumatta antoi minun itkeä rauhassa. Mutta nyt minulla vihdoinkin on vastaus, ja hän lupasi sen laittaa myös kirjallisena OmaKelan viesteihin. 

Yläkerran asunnon hallintaanotto on ollut syynä sille, etteivät nämä nyt minulle maksetut toimeentulotuet ole takaisinperinnän alaisia. Vasta hallintaanoton päättymisen jälkeen eli ensi maaliskuussta alkaen on mahdollista, että minulle myönnettäviä toimeentulotukia voidaan alkaa periä joskus takaisin. Ja silloin päätöksessä tulee olemaan maininta takaisinperinnän uhasta. Näitä nyt tänä vuonna maksettuja (ja mahdollisesti maksettavia) toimeentulotukia minulta siis ei voida viedä jälkeenpäin pois. Olen turvassa helmikuun loppuun saakka.

Minulla todellakin on nyt siis kaksi vaihtoehtoa: minun on päästävä kokonaan eroon joko toimeentulotuesta tai asunnosta.

Olen tässä odotellessani ehtinyt tekemään paljon laskelmia, tavoitteena toimeentulotuesta vapautuminen. Yritystoimintani olisi oltava kokoaikaista ja näin ollen liikevaihtoni pitäisi olla ainakin 30 tonnia. Siihen en ole koskaan kyennyt, en edes vanhoina hyvinä aikoina eli se suunnitelma voidaan unohtaa. Näin ollen tarvitsisin yritystoimintani lisäksi palkkatyön, jonka bruttopalkka on vähintään 1400 euroa kuussa. Eikö se olisi jo kokoaikatyötä? 

Jos taas lopettaisin yritykseni kokonaan, minulta menisi ainoa realistinen mahdollisuus ansaita itse rahaa eli toimeentulotuen osuus itse asiassa kasvaisi pitkässä juoksussa. Yrityksen pitäminen sen enempää kuin sen lopettaminenkaan ei siis ole ratkaisu. Jos kuitenkin lopettaisin yrityksen, riittäisi 1000 euron bruttopalkka sovitellun työmarkkinatuen kaverina. En ole satavarma näiden laskelmieni paikkansapitävyydestä, koska itkun läpi laskiessa jopa taulukkolaskentaohjelma voi mennä sotkuun. Sitäpaitsi kun hallitus tekee sosiaalitukiin muutoksia nopeammin, kuin kukaan pysyy perässä, minun on ihan turhaa edes tehdä mitään laskelmia ensi vuodelle.

Olen yhä yrittänyt tutkia työpaikkailmoituksia niinkuin olen tehnyt viimeiset pari vuotta. Se aiheuttaa vain lisää itkua ja epätoivoa. Vaikka tiedän, mitä kodin ulkopuolella työskentely minulle tekee, hain myös puolen vuoden työllistyshommaa kaupungilta, koska ilmoituksessa luvattiin, ettei tarvitse osata mitään etukäteen. En kelvannut edes haastatteluun. 

Tajusin senkin, että niin kauan, kun joudun turvautumaan toimeentulotukeen, en voikaan pitää verkkokauppaa, koska toimeentulotukihakemuksessa täytyy tietää kuluvan kuukauden tulot. Mutta eihän verkkokaupan myyntiä voi tietää etukäteen! 

Koska en ole saanut toimeentulotukea toukokuun jälkeen, laitoin ensi vuoden kalenterit nyt äkkiä ennakkomyyntiin ja rajasin viimeisen tilauspäivän jo ensi kuun alkupuolelle. Sen jälkeen voin sitten tarpeen vaatiessa laittaa lokakuun toimeentulotukihakemuksen Kelalle, kun minulle ensin on selvää, paljonko kalentereita tilataan ja paljonko niiden painatuksen ja postituskulujen jälkeen jää rahaa. Kunhan näytekappale saapuu painosta, voin alkaa kunnolla mainostaa kalenteria.

Koska näköpiirissäni ei siis ole mitään keinoa, jolla pääsisin eroon toimeentulotuesta, jää ainoaksi vaihtoehdoksi yläkerran asunnosta eroon hankkiutuminen. Sen omistamiseen liittyy takaisinperintäuhan lisäksi muitakin liian isoja riskejä. Jos vuokralainen haluaakin muuttaa jossain vaiheessa pois, ja asunto jää tyhjäksi edes kuukaudeksi, sen satojen eurojen vastike napsahtaa minun kukkarooni. Jos siellä hajoaa uuni tai jääkaappi, sekin napsahtaa minun kukkarooni. Siis siihen kukkaroon, jossa ei ole enää yhtään mitään. Asunnosta on siis päästävä kevään korvalla eroon hinnalla millä hyvänsä. Olen jo hyväksynyt sen, ettei unelmani kahden asunnon yhdistämisestä tule koskaan toteutumaan. Mutta nyt olisi hyväksyttävä sekin, että sinne voi jatkossa muuttaa kuka tahansa, enkä minä enää voi itse valita sinne hiljaisesti elävää asukasta. On hyväksyttävä se, että sekoan lopullisesti kuunnellessani yläkerran telkkaria, koiran haukuntaa, ihmisten puhetta tai muita "normaaleja elämän ääniä". On hyväksyttävä se, että joudun pettämään lupaukseni yläkerran pojalle siitä, että hän saisi asua siinä niin kauan kuin haluaa.

Sen jälkeen minä sitten voinkin sitten lopettaa yrityksen, lakata haaveilemasta enää yhtään mistään ja alistua kohtalooni olla ikuisesti yhteiskunnan pohjasakkaa. Joudun muiden työttömien lailla nöyryyttämään itseäni jatkuvasti hakemalla työpaikkoja, joihin minulla ei ole kykyä. Jos minut velvoitetaan jonnekin työnhakukurssille tai kuntouttaviin, saan sentään 9 euroa ekstraa päivässä. Ainakin toistaiseksi ne yhdeksäneuroiset kun ovat sallittua tuloa toimeentulotukilaisille, siis ihan oikeasti plussaa.

Mutta eiköhän hallitus voisi viedä nekin meiltä pois? Uusimpana riemuna luin juuri 3%:n pienennyksestä perustoimeentulotukeen. Se olisi melkein 20 euroa kuukaudessa minun kohdallani - aivan helvetin iso raha! Myös 150 euron suojaosa poistetaan eli se viimeinenkin pieni summa, jonka tienaamisesta vielä on taloudellinen hyöty, tullaan tuhoamaan. Nyt ne ovat myös julkistaneet suunnitelmansa yleistuesta. Se olisi tarveharkintainen tuki, joka korvaa työttömyyskorvauksen. Toivon, että "tarveharkintainen" ei tässä kohtaa tarkoita sitä, että omistamiskielto tulisi koskemaan kaikkia työttömiä, eikä pelkästään meitä, jotka saamme joskus tai aina toimeentulotukea. Minä en ymmärrä, miten hallitusporukka pystyy kirkkain silmin YHÄ väittämään, että viemällä lisää jo muutenkin riittämättömästä sosiaalituesta, luodaan 1200 uutta työssäkäyvää! Vielä senkin jälkeen, kun he leikkauksillaan ovat jo ajaneet kymmenet tuhannet työttömiksi! Miksi he eivät vaan myönnä rehellisesti, että heidän ainoa tarkoituksensa on ajaa meidät kaikki tappamaan itsemme, kun meillä ei enää ole mitään edellytyksiä siedettävään elämään? Yhteiskunta pelastuu, kun köyhät katoavat luonnollisen poistuman kautta.

Olen yrittänyt kaikkeni pitääkseni ajatukseni poissa tulevaisuuden uhkakuvista, mutta en onnistu oikein mitenkään. Olen pyrkinyt käymään kävelyllä vaikka sataa ja aloittanut taas vesijumppakauden, koska kun kroppa voi paremmin, se vaikuttaa myös mielen hyvinvointiin. Jumpatessa ja kävellessä aivoilla kuitenkin on ihan liikaa tilaa pyörittää ajatuksia ja matalapaine tekee kaikesta mössöä. Askarteluun tai leikkimiseen, minkäänlaiseen käsillä tekemiseen tai kavereiden tapaamiseen minulla ei riitä nyt toimintakyky. Olen lamaantunut, itkuinen ja katkera ja se kuvottaa minua. Inhoan nykyistä itseäni niin paljon, etteivät sanat riitä.

Ainoa, mikä helpottaa oloa vähäksi aikaa kerrallaan, on todellisuuspako. 

Olen käynyt viikon sisällä kolme kertaa elokuvissa, sillä leffoja katsoessani unohdan oman elämäni. Valitettavasti minulla on enää vain yksi sarjalippu jäljellä ja kotona netistä katsotuilla elokuvilla ei ole samaa todellisuuspakovaikutusta kuin elokuvateatterissa.

Rauhoittavan lääkkeen otan silloin, jos nukkumaan mennessäni uppoan niin syvälle, etten saa itkua millään muulla loppumaan. Yritän välttää lääkkeen ottamista viimeiseen saakka, koska säännöllinen käyttö aiheuttaa masennusta. Yhtenä iltana huomasin, että ajatuskelani rauhoittuivat, kun otin pienen lasillisen Bailey'siä, jonka sain kesän alussa saksantuliaisina. Aika vaarallista, että alkoholi helpottaa oloa, eikö? Onneksi pullossa on vain muutamaksi illaksi kulaus helpotusta tarjolla, eikä minulla ole rahaa itse ostaa lisää.

Viime yön nukuimme hotellissa kuohkeiden untuvatäkkien hellässä sylissä. Vuosi sitten lomaosake-esittelyssä tienaamani lahjakortti oli menossa vanhaksi, ja kaikeksi onneksi Holiday Clubilla oli isot syystarjoukset. Lahjakortti kattoikin nyt kahden ihmisen yön Rauhan kylpylähotellin prinsessahuoneessa, aamupalan, kylpylän ja saunamaailman. Teimme ihanan iltapäiväkävelyn tyrskyävään niemenkärkeen, söimme hotellihuoneessa minun laittamani eväät ja lilluimme kylpylässä. Tällä kertaa jopa kylpyläkin oli ihana kokemus, eikä tavanomainen maanpäällinen helvetti. Lapsia kun ei ollut nimeksikään ja allasosastolla olikin hiljaista. Muutaman tunnin ajan minä pystyin unohtamaan oman elämäni ja rentoutumaan. Vasta nukkumaan mennessäni ahdistus hyökkäsi vahvana kimppuuni.

Minusta on ollut ihan kauheaa todeta, miten minulta on kadonnut kaikki toivo ja halu edes yrittää mitään näiden viimeisten parin vuoden aikana. Ensin oli se hirveä pelko, kun sosiaalitukien kiristyksillä uhkailtiin. Sitten, kun ne vähä vähältä toteutuivat ja jouduin sopeutumaan uusiin sääntöihin ja ennenkokemattomaan köyhäilyyn, olen hajonnut yhä pahemmin palasiksi. Vaikka minä päätin aluksi, että en sorru siihen ajatteluun "ettei kannata tehdä töitä, kun täysin työttömänä saa yhtä paljon rahaa", en enää pysty sitä vastustamaan. Tämä, että tekee töitä oman kykynsä mukaan ja joutuu silti elämään köyhyysrajan alapuolella, on hirvittävän musertavaa ja nöyryyttävää. 

Kun kesäkuussa sain laskuttaa ison summan keväällä tekemistäni töistä, sen rahan on pitänyt riittää ainakin näihin päiviin asti. Ja koska auton korjaamista ei katsota hyväksyttäväksi menoksi, olen joutunut venyttämään penniä aivan tolkuttomasti. Selviydyin kesästä pitkälti ystävieni armollisuuden ja anteliaisuuden ansiosta. Tässä kuussa en ole voinut enää ostaa lääkkeitä. Toivon, että minulle sentään jo lokakuuksi myönnettäisiin toimeentulotukea. Nyt kun uskallan sitä hakea, Kelan pojan luvalla.

OmaKoti ja OmaKela

Viime perjantaina satuin taas kerran lukemaan uutisista jotain, joka pani minut palasiksi. Voiko minulle käydä samoin, kuin tuon artikkelin haastateltaville? Että joskus tulevaisuudessa Kela periikin minulta takaisin näitä toimeentulotukia, joita nyt joudun sieltä anelemaan?

Olen tottakai kertonut omistuksistani tehdessäni hakemuksia. Pelkäsin etukäteen, että minun käsketään myydä yläkerran asunto, mutta ihmeekseni ja helpotuksekseni niin ei tapahtunut, vaan minulle myönnettiin keväällä toimeentulotukea. Eihän se asunto tosiaan tuota penniäkään. Päätöksissä väännetään rautalangasta ihan kaikki muu, mutta kumma kyllä, niissä ei todeta yhtään mitään tuohon asuntoon liittyvää. Ja vaikka luen uudelleen ja uudelleen, en löydä niistä mainintaa takaisinperinnän uhasta. Kelan nettisivuja kaivelemalla löytyy kuitenkin hyvin selkeäsanaisesti: 

Toimeentulotuki tai osa siitä voidaan periä takaisin, jos sinulla on tuloja tai varoja [...] mutta ne eivät ole käytettävissäsi silloin, kun toimeentulotukea myönnetään. Tällaista varallisuutta on esimerkiksi [...] sellainen omistamasi kiinteistö tai asunto-osake, jossa et itse asu.

Kelan on haettava lupa toimeentulotuen takaisinperintään hallinto-oikeudelta. Ennen kuin Kela tekee hakemuksen hallinto-oikeudelle, kuulemme sitä henkilöä, jolta tuki ollaan perimässä takaisin.

Halusin saada ihan varman ja yksiselitteisen vastauksen siihen, voiko Kela joskus yllättäen periä näitä jo maksamiaan tukia minulta takaisin, vaikkei sellaisesta ole varoitettu. Entä jos tukiin tosiaan kytkeytyy jatkossa takaisinperinnän uhka, ilmoitetaanko siitä heti tukipäätöksessä eikä vasta jälkeenpäin hallinto-oikeuden lupaa haettaessa? Uskallanko edes hakea lokakuulle toimeentukea vai jätänkö kaikki laskut maksamatta ja näen nälkää? 

Soitin Kelaan. Asiakaspalvelija sanoi: "Ymmärrän huolesi, mutta en osaa vastata sinulle."

Laitoin OmaKelan kautta viestin. Siihen ei ole vieläkään vastattu, viikko on kulunut.

Tiistaina jonotin Kelan toimipaikassa tunnin tuijotellen virkailijan ovessa olevaa slogania. Elämässä mukana, muutoksissa tukena. Sain kasvotusten vastaukseksi pelkkää arvailua. "Todennäköisesti ei peritä takaisin, koska se on niin raskas prosessi. Ei niitä takaisinperintöjä paljon tehdä. Ei uutisissa kerrota koko totuutta." Ei vakuuttanut.

Lupasivat, että asiantuntija soittaa minulle. Pitää odottaa. Mutta koska se soitto tulee? Ei tietoa.

Luuletteko, että minä olen osannut ihan rauhassa vain olla, että kassellaan kassellaan, kaikki selviää, asioilla on tapana järjestyä? No en helvetissä ole osannut. Olen kokonaisen viikon ajan itkenyt. Olen nukkunut surkeasti. Sydämeni on hakannut niin hirveällä tahdilla koko ajan, että oikeasti pelkään jo saavani sydänkohtauksen. Vatsaani koskee tauotta niin paljon, että haluaisin vetää sen veitsellä halki. Oloni on kaikin puolin täysin sietämätön. Ei minun kroppani eikä mieleni kestä tällaista stressiä. 

Tarvitsen ihan yksinkertaisen vastauksen: kyllä peritään tai ei peritä! 

Ja jos kyllä, niin mitä minun pitää tehdä? Myydä asunto heti paikalla? Tietysti. Mutta kuka olisi niin tyhmä, että ostaisi yksiön, 

- jonka vastike on melkein 430 euroa kuussa

- joka on taloyhtiön hallintaanottama

- jossa on vuokralainen, mutta vuokratuloja ei isojen vastikkeiden takia pysty saamaan

- jonka vastikkeissa ei ole toivoa laskusta, koska lämmitysmuoto on maakaasu ja maakaasun hinta nousi pilviin Venäjän hyökättyä Ukrainaan

- joka on 100-vuotiaassa talossa, johon olisi tehtävä mittavia remontteja tulevaisuudessa lainarahalla

- joka sijaitsee Imatralla, josta tuli itärajan sulun takia kuoleva kunta ilman työpaikkoja ja peruspalveluita?

Minä olin niin tyhmä, että ostin. Ehkä joku toinenkin voisi olla? Ehkä joku muukin rakastuisi tähän meidän satukirjamaiseen Melukyläämme niin paljon, että haluaa omistaa täältä ikioman kodin? 

Mutta moni muukin tässä talossa on yrittänyt myydä osakettaan siinä onnistumatta. Viimeisin myyntihalukas sai todeta, että välittäjät eivät edes suostu ottamaan näitä myyntiin! Ja mitäpä sitten tapahtuu, jos ostajaa ei löydy edes minipienellä hinnalla? Onko minun lahjoitettava asunto pois vain siksi, että köyhällä ei ole oikeutta omistaa mitään? Entä kuka olisi sellainen ihminen, jolle haluaisin antaa niin ison lahjan ja joka vieläpä voisi ottaa sen vastaan?

Koska tämä kaikki on pannut minut ihan pahasti pois tolaltani, olen uponnut uhkakuvien pyörteisiin. Olen aiemmin kuvitellut, että kotini olisi loppuelämäni turva, koska ei omaa kotia voida ulosmitata. Mutta sitten tajusin, mitä merkitsee käytännössä se, ettei rahoitusvastikkeeseen saa toimeentulotukea lainkaan. Jos nimittäin ei pysty maksamaan oman kotinsa rahoitusvastiketta, tekee velkaa taloyhtiölle, joutuu häädetyksi ja muuttamaan pois. Ja siinä vaiheessa se koti sitten onkin vapaata riistaa ulosottajalle. 

Oma koti ei olekaan turvapaikka. Sen omistaminen onkin hirvittävä riski. Ainoa keino selviytyä olisi päästä täysin eroon toimeentulotuesta. Mutta nykyisin toimeentulotuesta ei pysty vapautumaan ilman kokoaikatyötä. 

Tee itse idolisi

Joskus minä jään jumiin juttuihin, joista alkaa muodostua pakkomielle. Minä ymmärrän sen kyllä itse, ja tajuan, että sille pitää panna stoppi. Tässä joitakin aikoja sitten hoksasin, että YouTube ja Instagram ovat umpitäynnä vanhoja Guns N' Rosesin keikkataltiointeja ja haastatteluja sieltä vanhoilta hyviltä ajoilta. Ja niihin minä sitten katosin. Tunti toisensa perään, päivästä toiseen, vierähti viikko ja kaksi...

Instagram tuuppasi minulle koko ajan lisää, sen taidonhan se osaa. Juuri, kun olin saanut Instan käytön taas hallintaani ja uskaltanut laittaa sen uudelleen kännykkääni, olin jälleen tilanteessa, jossa en pystynyt vastustamaan sitä. Kun hoksasin, että nyt on mennyt liian pitkälle, eli en pystynyt tekemään mitään muuta kuin katselemaan niitä videoita, piti asialle tehdä jotakin. 

Minun tapani oli tällä kertaa näköjään se, että askartelin oman Axl Rose -nuken ja ymppäsin sen muihin nukkeleikkeihini. Ja sillä lailla tämä obsessio sitten selätettiin.

En ole aikapäiviin innostunut mistään askartelusta niin paljon kuin nyt tämän nuken tekemisestä. Vanha tuttu suhinapää valtasi minut ja nautin jokaisesta vaiheesta. Ihanasti löysin kaikki tarvittavat materiaalitkin valmiina omista varastoistani. Olen oikeasti valtavan ylpeä tästä nukesta. Mielestäni onnistuin ihan täydellisesti sen vaatteissa. Kun rakkaudella tekee, syntyy aina hyvää jälkeä.

Teen aivan liian harvoin asioita käsilläni nykyisin, kun mihinkään ei mahdu enää mitään uutta tavaraa. Ja käsillä tehdessähän sitä tavaraa syntyy. 

Mutta kun käsillä tekemisen tilalle tulee ruudun tuijottaminen, on syytä suruun.

Monesti juuri överiksi vetämisellä pääsen irti orjuuttavista tavoistani. Niinpä ensin askartelin ja leikin itseni näännyksiin ja lakkasin sitten tuijottamasta videoita ja näkemästä unia Axlista.

Nyt Axl-nukke seisoo tässä tietokoneeni vieressä pöydällä lyhdystä väsäämässäni vitriinissä. Instagramia yritän rajoittaa ja poistan sen kännykästä pian, jos turhien videoiden selailu ei muuten lopu (nykyisin se syöttää minulle vain kaikkea tylsää ja jään silti katsomaan niitä). On niin sääli, että Insta muuttui orjuuttavaksi videosaasteeksi, vaikka se aiemmin oli helposti hallittava ja iloa tuottava väline nukkeleikeissä.

Entäpä se nykyinen Guns N' Roses... kiitos ei. Minusta on ihanaa nähdä, että Axl, Slash ja Duff vaikuttavat voivat hyvin. Slash yhä lentää lavalla. Axl hymyilee. Duffista on kasvanut todellinen hottis. Mutta silti. Minä haluan muistaa vain sen Axlin, jota kuuntelin ja jota jumaloin 90-luvulla. 

En kuitenkaan halua ihan kokonaan kadota nostalgiaani.

Pikainen roadtrip Kolille

Heila on aina halunnut päästä käymään Kolilla. Kun hän sanoi maksavansa polttoaineen, minä lupasin viedä hänet sinne. Siltikin, vaikka pohjoinen suunta on minulle vihoviimeinen, ja varsinkin kun syksy pukkasi päälle täyttä häkää ja meidän olisi pitänyt ajaa sinne edes takas aikalailla yhtä kyytiä. Ja vaikka kaikki, mikä Helmutissa yksinäni matkatessani toimii priimasti, olisi hankalaa ja mahdotonta kahdestaan. 

Semilämmintä ilmaa luvattiin enää vain kahdeksi päiväksi.

Olin jo keväällä fiksannut Helmutin aivan uuteen uskoon ja nyt oli helppo käydä ostamassa Jyskistä ilmapatja ja levittää Helmutin peti kahden nukuttavaksi. Olin satavarma, että tämä reissu (joka olisi kaikkea sitä, mistä minä en tykkää) koituisi takuulla meidän hataran parisuhteemme lopulliseksi kohtaloksi.

Minun matkabudjettini oli 10 euroa käteistä rahaa, ja kaivoin kotoa meille sapuskat melkein viikoksi. Heila sitten matkan varrella osti meille dieseliä ja herkkuja.

Ajoimme ensimmäisenä päivänä niin pitkälle kuin minä jaksoin, eli Kontiolahdelle. Matkalla poimimme geokätköjä ja pysähtelimme ruokatauoille. Minun ei oikeasti ole hyvä ajaa sataakaan kilometriä yhden päivän aikana, sillä väsähdän ratissa ja alan olla vaarallinen. On aina tärkeää saada Helmut yöparkkiin jo hyvissä ajoin iltapäivällä ja ottaa loppupäivä huilin kannalta. Se ei tällä matkalla onnistunut.

Kontiolahdella totesimme, että niillä nurkilla asuvat kaikkein parhaat geokätköjen tekijät ja koimme varsin riemukkaita hetkiä tehdessämme loggauksia. Jäimme nukkumaan valtavalle parkkialueelle lähelle uimarantaa. Ilta oli kostea, ja koska meillä ei vielä ollut rutiinia kahden hengen toimien hoitamiseen Helmutissa, ovet olivat levällään aivan liian kauan ja peti suorastaan imi kosteuden itsensä. 

Kylmän kosteuden sietäminen on minulle nykyisin ihan mahdotonta. Koko kroppaani koskee. En osaa paikantaa, onko kyse nivelistä vai lihaksista, mutta minä oikeasti kärsin. Märkä ja kylmä yö ihan karmealla ilmapatjalla oli kidutusta. Mutta universumi järjesti aamuksi auringon, joka kuivasi Helmutin ja hoiti kipuni pois ja mieleni valoisaksi. 

Heilalla sen sijaan ei ollut mitään ongelmia yön aikana. Hän osoittautui muutenkin ihan kaikin puolin todelliseksi vänlaiffaajaksi. Meillä sujuivat hommat kuin tanssi, eikä yhtään niinkuin minä etukäteen pelkäsin. Olen aina ollut sitä mieltä, että parasta matkailua on matkailla yksin, mutta nyt en ole siitä enää niin varma. Jos meillä olisi oikean kokoinen pakettiauto, Heilan kanssa roadtrippailu olisi varmasti ihan tosi hienoa!

Seuraavana päivänä oli kaunista ja lämmintä. Jatkoimme matkaa uimarantojen ja geokätköjen kautta ja minä aloin toden teolla tykätä Pohjois-Karjalasta. Mutta kun saavuimme perille, oli pilvistä ja synkkää. "Shortsikeli," totesi Heila ja niin me painuimme huipuille. Yllättäen siellä ei ollutkaan ryysistä, mutta harmaa sää tietysti söi aika paljon komeutta maisemista. 

Minä olin ihan poikki, sillä päivä oli taas liian pitkällä. Niinpä menin kolmen huipun kierroksen jälkeen luontokeskukseen lepäämään Heilan kiertäessä vielä toisenkin polun. Kun aloin virkoilla keinutuolista ja lähdin raahautumaan ulospäin, selvisi, että keskus oli ollut kiinni jo 20 minuuttia. Nauratti. 

Kolin lähettyviltä ei ole mitenkään helppoa löytää sallittua puskaparkkia yöksi, ja taas kerran olimme tien päällä aivan liian myöhään. Löysimme lopulta parkkiin kirjaimellisesti puskaan, mutta jos pysähtyy vain nukkuakseen, ei ole mitään väliä sillä, missä sattuu olemaan, kunhan on hiljaista.

Koska seuraava päivä olikin aurinkoinen myös Kolilla, päätimme palata toiseksikin päiväksi sinne patikoimaan. Minä halusin mennä tuolihisseillä ylös, ja niinpä veimme Helmutin järven puolen parkkiin. Hissit eivät olleetkaan enää auki, vaan vain yksityiskäytössä! Käyttäydyin huonosti, osoitin mieltäni hissipojalle. Ja sitten me lähdimme kipuamaan kohtisuoraa laskettelurinnettä ylös. Onneksi oltiin vasta aamupäivässä ja minulla riitti jaksamista! Kävimme huiput uudelleen ja otimme samoissa paikoissa uudet aurinkoiset kuvat. 

Laskettelurinnettä alas tuleminen oli paljon vaikeampaa kuin ylösmeno, ja minun askeleni horjui ja polvia särki. Mutta en valittanut! Kun pääsimme Helmutin luo, olin jo ihan itkuinen väsymyksestä, mutta Heila oli ihana ja käski minut lepäämään, kun hän valmistaisi meille ruoan. Sinä iltana kävimme vielä tutkimassa erään luolan ja ajoimme ilmaiselle saunalle vaellusreitin varrella. Sauna ja nuotioletut olivat hyvä päätös reippaan ulkoilun jälkeen.

Kolmantena päivänä olisin halunnut käydä katsomassa Kolin veistospuiston, mutta juuri silloin alkoi pari tuntia kestävä sade ja me päätimme aloittaa hitaan kotimatkan. Koska säätiedotus lupasi nyt viileää, mutta poutaa, suunnittelimme ajelevamme ilman päämäärää ja keräävämme mahdollisimman monta kuntaa geokartalle. "Shortsikeli" jatkui eli sinnikkäästi pysyin kesämekossa ja paljaissa jaloissa. Yöksi pitikin sitten kerrostaa bambupyjama, paksu merinovillakerrasto, villahuppu ja villapipo. Tipi-haalariin pujahtaminen aamuisin oli autuus. 

Meillä oli ilmojen suhteen kyllä hyvä tuuri. Viivyimme matkalla kuusi yötä, ja vaikka noin lyhyeen aikaan pitikin saada mahtumaan melkein 900 km, reissu oli kivuliaita öitä lukuunottamatta tosi hyvä. Joka ilta olin liian väsynyt, mutta pystyin kuitenkin ajamaan turvallisesti maalaisteillä. Löysimme upeita paikkoja geokätköilyharrastuksen ansiosta. Luolia, kallioita, hylättyjä rakennuksia ja kauniita maisemia. On onni, että kiinnostuksen kohteemme reissun päällä ovat yhteneväiset.

Meille jäi monta paikkaa vielä visiteerattavaksi seuraavalla Pohjois-Karjalan-reissulla. Outokummun kaivosmuseo oli ihan ulkopuolella kierreltynäkin vaikuttava, joten sitten rikkaampana sinne pitää päästä sisällekin. Valamon luostari oli kaikin puolin ihastuttava, ja matkaparkki aivan täydellinen. Aamulla kävimme törsäämässä luostarin aamupalaan ja minä ylitin reissubudjettini hyvällä syyllä. Taisi olla reissun kylmin aamu, joten lämpimässä syöminen oli luksusta!

Kun tulimme kotiin, minäkin siirryin nukkumaan sisätiloihin. Helmut-kesä kesti tänä vuonna vain vähän yli kuukauden. Normaalisti nukun Helmutissa kolme kuukautta. Voi kunpa ensi kesä olisi meille hyvä.

Puskaparkkeilusta

Tässä kuun alkupuolella puskailin saksalaisten kanssa eräällä rantalaavulla muistaakseni neljä peräkkäistä yötä. Tekikin tosi hyvää vain olla toimettomana paikallaan ja nauttia viimeisimmistä lämpimistä päivistä. Kun siihen asti joka päivä kuitenkin olin palannut Helmutista kotiin tekemään hommia ja hoitelemaan asioita, en ollut saanut päänhiljennyslomaa lainkaan. 

Jouduin siellä laavulla ollessamme toteamaan, että kun joku ihana retkikohde päätyy puskaparkkisovelluksiin, se menettää kaiken taikansa. Kun pienelle alueelle tunkee useampi matkailuauto kerrallaan, niin onhan se eri asia kuin se, että tuossakin kyseisessä paikassa sai aikaisemmin aina olla yksin ja hiljaisuudessa.

Oma ajatusmaailmani puskaparkkeilun suhteen on muuttunut, kun olen joutunut tajuamaan, miten liikaa meitä on. Enää en halua jakaa tietoa kivoista paikoista muille. Enää en änkeä väen vängällä vesirajaan kiinni, vaan pysyn parkkipaikalla. Enää en jää uimarannalle, jonka parkkialueella on tilaa hädin tuskin kahdelle autolle kerrallaan. Enää en saivartele siitä, onko leiriytymiskielto oikeasti lainmukainen tai koskeeko matkailuautokielto myös pakettiauto-Helmutia. Minä yksinkertaisesti kunnioitan kylttejä, koska joku syy niiden laittamiseen on ollut. 

Suurin osa matkalaisista varmasti tietää, miten toimia ja käyttäytyä, mutta eihän tässä tarvita kuin yksi kusipää kymmentä kelpolaista kohti, niin koko porukan maine on pilalla. Monessa asiassa minä hoksasin, että jopa minun saksalaiseni ovat aika pihalla jokamiehenoikeuksien ja maalaisjärjen yksityiskohdista, vaikka tämä on jo heidän kolmas kesänsä Suomessa. 

Pitäisikö minun perustaa taas uusi sometili, jossa voisin kertoa, ettei sorsapoikuetta sovi kesyttää corn flakes -mössöllä ja luonnossa ei huudateta 90-luvun diskomusiikkia? Instan häshtäk vänlaiffit ovat täynnä nurmikolle parkkeerattuja pakettiautoja, vaikka ihan yksiselitteisesti maastossa ajaminen on kiellettyä. "Jos minä nyt tämän kerran vähän rikon sääntöjä" -ajattelu ei toimi, kun meitä on miljardi parkkeeraamassa mustikanvarpujen päälle tai tunkemassa muovikassillista lajittelematonta sekajätettä Lidlin pieneen roskikseen.

Olen ihan varma, että muutaman vuoden kuluttua Suomi on ihan yhtä pulassa pakumatkaajien kanssa kuin Etelä-Eurooppa on jo jonkin aikaa ollut. Käristyvä Keski- ja Etelä-Eurooppa alkaa tuutata vänlaiffereita ja karavaanareita meidän "miellyttävään" ilmastoomme pataljoonittain sen lisäksi, että harrastus on suomalaistenkin keskuudessa kasvanut räjähdysmäisesti. Meillä kannattaisi nyt ajoissa herätä miettimään sitä, miten tänne luotaisiin puskaparkkeilijoille ystävällinen ilmapiiri ilman, että uhrataan rannat roskaavalle paskasakille. En pitäisi ollenkaan pahana jotain lupakirjaa, samaan tapaan kuin kalastus- tai metsästyslupaa. Maksa jokin summa ja lisäksi läpäise testi oikeuksistasi ja velvollisuuksistasi, sitten saat luvan vänlaiffata Suomessa!

Saksalaisten jatkettua matkaansa kohti Naantalin-lauttaa, minä tajusin, ettei minulla ole mitään syytä palata kotiin huseeraamaan. Miksen minäkin viettäisi niitä viimeistä kolmea lämmintä päivää puskissa ennen kuin koko maan yli pyyhkivä myräkkä vie kesän mennessään? Niinpä päätin ajella pienen kierroksen melkein-naapurikunnassa eli Rautjärven maaseudulla ja rauhoittaa päätäni hiljaisuudessa aivan yksin.

Aina maalla ollessani minä alan kaivata omaa mummonmökkiä kaukana ihmisistä. Että saisin asua jossain, missä ei oikeasti kuuluisi mitään muuta kuin luonnon tuottamia ääniä. Mutta ihan rehellisesti tiedän, että se johtaisi vain siihen, että alkaisin taas pelätä ihmisten kohtaamista. Minusta tulisi suurella todennäköisyydellä se Sussu, joka olin vielä Orivedellä asuessani. Sosiaalisten tilanteiden pelkoa, ahdistusta, ihmisten välttelemistä. En minä sellaiseksi enää halua, vaikka minä vihaankin näitä Melukylän ääniä. 

Rautjärvellä nautiskelin uimarannoista, geokätköistä ja nähtävyyksistä. 

Uusi kirkko on jo vihitty käyttöön. Se ei minusta ole mitenkään erityisen kaunis, mutta ei se onneksi rumakaan ole. Järven rannalla oleva hautuumaa sen sijaan on ihanista ihanin. Palaneen kirkon kivijalka veti mieleni vähän murheelliseksi. Että voikin ihminen olla niin sairas, että haluaa yrittää teljetä joulukirkkokansan sisään ja tuikata kirkon tuleen.

Mukavinta oli lopultakin päästä aivan ajan kanssa tutustumaan Hiitolanjokeen. Olen tehnyt sinne kasapäin opastauluja, kun Etelä-Karjalan Virkistysaluesäätiö monine yhteistyökumppaneineen on viime vuosina ennallistanut padottuja koskia. Hiitolanjoki on sillä lailla hienostelevan urbaani retkeilykohde, että siellä melkein kaikki polut ovat nyt esteettömiä ja kaikki nuotiopaikat ja huussit ovat viimeisen päälle siistejä ja uusia. Kioskikin sinne oli täksi kesäksi saatu - toivottavasti yrittäjä ei ole tehnyt pahasti tappiota kahden kuukauden sadekauden takia. 

Kolme koskea käsittävä joen varren retkeilyalue on sen verran laaja ja polut ja parkit tanakasti rakennettuja, ettei isompikaan ihmismäärä sitä hetkessä turmele. Vietin oikein ihanat pari päivää testaamassa kaikki polut ja mahdollisuudet, ennen kuin piti lähteä kotiin pakkaamaan Helmutia Kolin-reissua varten.