Masennus jatkuu, joten paljonkaan minulla ei ole kuulumisia kerrottavana. Sen verran edistystä on tapahtunut, että kolmena peräkkäisenä päivänä en itkenyt ollenkaan. Valitettavasti se ei ollut pysyvä tila.
Pientä helpotusta olooni on tuonut se, että Helmut on nyt katsastettu, ja jos siitä ei mikään ihan hajoamalla hajoa, niin saan ajella sillä ensi kesän yli. Ison tunkin omistava naapuri lupasi vaihtaa minulle talvirenkaat ensi viikolla vastapalveluksena siitä, että hoitelen heidän kanojaan syysloman ajan.
Katsastuksen siirtäminen syksyyn ei sitten kuitenkaan käynyt ihan suunnitelmien mukaan. Kun olin kesällä upottanut omaisuuden peräremonttiin, hitsaamiseen ja uuteen akkuun, autonkorjaaja sanoi, että kyllä varmasti menee Helmut syksyllä läpi katsastuksesta. No, niinpä minä vein sen katsatettavaksi ja hylky tuli. Hitsattavaa oli pohjassa taas ihan hirveästi. En ymmärtänyt, miten se voi olla mahdollista. Vein auton korjaamo Kakkoseen, jossa tyyppi totesi, että ne reiät eivät ole voineet yhden kesän aikana syntyä. Menin takaisin katsastajalle ihmettelemään, miksi niistä ei keväällä sanottu mitään. Katsastaja kiemurteli, että nyt on tainnut olla vähän enemmän voimaa raudan käyttelyssä, ja siksi on menty pohjasta läpi. Voi saatana oikeasti! Aivan mielivaltaista touhua minun nähdäkseni. Hän suositteli korjaamo Kolmosta, josta saisin ainakin puolet halvemmalla hitsauksen. Paskat. Siellä hinta olikin vielä korkeampi kuin Kakkoselta saamani tarjous.
Ja miksi en sitten mennyt korjaamo Ykköseen, niin siksi, etten ole väleissä sen paikan kanssa enää. Se on ollut minun luottopaikkani aiemmin, mutta tämän kesän kokemus oli niin traumaattinen, etten koskaan enää sinne päin edes katsele. Sain keväällä hinta-arvion korjauksesta "700 euroa ja jokunen päivä". Kun melkein kuuden viikon kuluttua lopulta sain hakea Helmutin, lasku oli 1300 euroa. Minä tietysti luhistuin siihen paikkaan. Olin varautunut, että 800 euroa siihen uppoasi, koska yleensä ne hinta-arviot ovat olleet ihan pikkuisen alakanttiin. Mutta melkein tuplahinta?! Itkuksi se tietysti meni. Luottokortilla oli maksettava. Kaikeksi huipuksi noiden korjaamolla kuluneiden viikkojen aikana Helmutista oli tyhjennetty akkukin, enkä päässyt sillä edes liikkeelle. Shokissa annoin heidän laittaa siihen uuden akun ja maksoin vielä 150 euroa lisää.
Myöhemmin sain muilta ihmisiltä, mukaan lukien muilta autonkorjaajilta kuulla, että autokorjaamon hinta ei saa ylittää hinta-arviota 15 prosenttia enempää. Minulla ei siis olisi ollut velvollisuutta maksaa tuota laskua ollenkaan. Jouduin tekemään reklamaation, johon korjaamo ei reagoinut mitenkään. Otin yhteyttä kuluttajaneuvontaan, tein uuden reklamaation jonka toimitin perille yrittäjän käteen sähköpostin lisäksi. Ainoa reaktio, jonka siihen olen saanut, oli "jep". Myöskään kuluttaja-asiamiehen yhteydenottoon hän ei reagoinut, joten sieltäkään ei päästy neuvottelemaan hinnan kohtuullistamisesta. Viikkoja ja kuukausia kului, eikä mikään edennyt. Seuraavaksi odottelen sitten vähintään puoli vuotta kuluttajariitalautakunnan päätöstä asiaan.
En ymmärrä tuollaista yrittäjää. Jos minä käsityöyrittäjänä sain reklamaation, minä tein kaikkeni, että asiakkaalle jäisi hyvä mieli. Annoin alennusta, rahat takaisin, uuden tuotteen tai korjasin muuten virheeni. Jos minä graafisena suunnittelijana arvioin hinnan noin perseelleen (mitä ei kyllä ole koskaan tuossa mittaluokassa tapahtunut), minä teen työni, kärsin tappion nahoissani ja laitan asiakkaalle sovitun mukaisen laskun. Eikö niin kuulu toimia? Miten voi kenelläkään olla kanttia kohdella asiakasta näin huonosti?
Ja miten minulla tänä vuonna ihan kaikki menee ihan älyttömillä tavoilla pieleen?
Minä vihaan odottamista. Minä vihaan sitä, etten voi itse vaikuttaa asioihin. Ja juuri nyt minä odotan yhtä ja toista. Odottelen saavani oikeutta autokorjaamosta, odottelen yläkerran pojan ilmaisevan jotain asunnon ostamiseen liittyen tai edes kysyvän lisätietoja. Odottelen maaliskuun hallintaanoton päättymistä, jolloin Kela pääsisi uudelleentarkastelemaan tilannettani ja antaisi tuomionsa.
Jos en siedä edes odottaa puolta tuntia myöhässä olevaa junaa tai lääkärinaikaa, niin miten minä voisin jaksaa odottaa näin isoja asioita kuukausitolkulla?
Paha oloni on niin kaikenkattavaa, ettei Helmutin läpimeno katsastuksesta tuonut minulle lainkaan ilon tunnetta. Näen siinäkin surua ja pelkoa. Vaikka jotenkin onnistuisinkin pitämään sen ajossa, eli saamaan rahat riittämään veroihin, vakuutuksiin ja dieseliin, niin mahtaako ensi kesänä kuitenkaan olla vapautta reissata? Ja jotain suurtahan siitä autosta varmasti hajoaa kuitenkin?
Sen olen nyt päättänyt, että jos vuoden kuluttua siihen taas pitää laittaa miljoonia, niin en enää korjauta sitä. Jätän sen seisoskelemaan paikalleen katsastamattomana, mutta en myy sitä kenellekään sen enempää autona kuin varaosina. Niin kauan kuin se liikkuu eteenpäin, sillä on minulle arvoa. Jos Venäjä nimittäin kuitenkin päättää tuosta jossain vaiheessa rajan yli heilahtaa, ja itäinen Suomi evakuoidaan, niin minä haluan päästä matkaan Helmutilla. Ihan sama, onko se silloin tieliikennekelpoinen vai ei. Mielummin palelen Helmutin kanssa metsässä kuin asutan jotain liikuntahallia sadan ventovieraan pakolaisen kanssa.
Ei, en minä oikeasti usko, että Venäjä hyökkäisi. Mutta en myöskään koskaan uskonut, että voisin pettää Suloa, kokisin avioeron, menettäisin Immolan, asuisin kommuunissa, sulkeutuisin kotiini kulkutaudilta ja kävisin kaupassa maski naamallani. En uskonut, että hyvinvointiyhteiskunta tuhottaisiin kutistamalla sosiaalituet elämiseen mahdottomiksi ja tappamalla julkiset terveydenhuoltopalvelut. En uskonut, että suomalaiset äänestäisivät oikeistopopulistit valtaan kerta toisensa jälkeen, enkä uskonut, että sama toistuisi kaikissa läntisissä sivistysvaltioissa. Missään nimessä en uskonut, että Venäjän raja sulkeutuisi edes hetkeksi, saati vuosiksi tai jopa ikiajoiksi.
Nykyisin voin luottaa vain siihen, että mihinkään en voi luottaa. En edes itseeni.
