Väsy

Minä suoritan päiviäni, vaikkei mikään huvittaisi. Mutta koska tiedän, että aamulla sänkyyn jääminen tai ruokailun ja liikkumisen laiminlyönti vain pahentaisivat tilannettani, niin minä pinnistän itseni toimimaan. 

Ulkoilu tässä harmaudessa on todella vaikeaa, mutta onneksi Helmutissa on vielä kesädieseliä, joka pitää käyttää loppuun. Niinpä olen ajellut vähän kauemmas, ja päässyt kävelemään vieraampia metsäpolkuja. Omille tutuille poluille en millään saa itseäni kammettua.

Tänä syksynä minä en onnistunut siirtymään paljaista jaloista lenkkareihin. Se on aina vaikeaa, mutta nyt se osoittautui mahdottomaksi. Yritin useampaankin kertaan ja jouduin aina riisumaan lenkkarit pois kesken lenkin. Osaltaan siinä on varmaan syynä se keväällä kärsimäni jalkasieni. Siitä jäi hirveä trauma, enkä enää kestä kapeita kenkiä, jotka pakottavat varpaani tiiviisti vierekkäin. Sain Sulon käyttämättä jääneet paljasjalkakengät ja niihin siirtyminen onkin sujunut mukavasti. Niiden leveän lestin ansiosta saan pidettyä varpaat toisistaan erillään ja ilman kulkemaan niiden välillä eli sienikauhu ei vaivaa niin paljon. Ja mikä parasta, olen myös huomannut, etteivät selkäni ja kinttuni kipeydy ja väsy niillä kävellessä kuten lenkkareilla. Mutta eilinen reissu Hukkavuorelle kuitenkin osoitti sen, että nyt on jo välttämätöntä opetella kumisaappaisiin. Märkä metsä kasteli minut ihan läpikotaisin. Onneksi Helmutissa on aina villasukat ja peitto, joten sain riisua märät housut ja kengät pois ja ajella kuivana ja lämpimänä kotiin.

Pelkään siirtyneeni ADHD-masennuksesta normaaliin masennukseen, koska aamut ja aamupäivät ovat käyneet minulle vaikeimmiksi ajoiksi. Vasta illan tullen alan piristyä ja tekisi mieli touhuillakin jotain. Se on minulle vierasta, mutta masennuskyselyissä oletus on, että masentuneella vuorokausi rakentuu juuri näin. Normaalistihan, kun olen pohjalla, minä olen toimintakykyinen aamupäivisin, mutta päivän edetessä vajoan epätoivoon ja iltaisin itkeskelen. 

Nyt on juuri päinvastoin. En pysty vastaamaan puhelimeenkaan aamupäivisin, koska jos avaan suuni, alan itkeä. Enkä jaksa kuunnella yhtään mitään, en ihmisten puhetta enkä yläkerran askelia. Ääniyliherkkyyteni on äitynyt ihan naurettaviin mittoihin. Senkin takia on hyvä ajaa kauas maalaismetsiin omien tuttujen metsien sijaan. Täällä omilla nurkilla kuitenkin aina kuuluu jotain ääntä: tehtaan huminaa tai moottoritien jylinää. Maaseutumetsissä on hipihiljaista. 

Eilen illalla kun virkistyin, rakensin nukeille oman laavun. Ja sen jälkeen päätin ripustaa sivuverhot taas kamarin ikkunaan. Mutta oli jo myöhä, enkä voinut käyttää porakonetta. Verhohomma jäi aamuksi ja nyt se tuntuukin ihan liian suurelta ponnistukselta.

Miten vihaankaan itseäni tällaisena.