Luopumissuunnitelma

Siirsin blogini tänne uuteen osoitteeseen, koska en halua kenenkään enää eksyvän tänne guuglettamalla minun tai yritykseni nimeä. Nämä viime aikojen tekstit kun eivät ole varsinaisesti eduksi minulle työelämässä. Laitoin asetuksistakin niin, ettei blogi näy hakukoneille. Eli todellakin tätä luette vain nyt te, jotka tiedätte, mitä saatte - jos löydätte enää perille.

Nyt on 4 viikkoa kulunut lähes nukkumatta ja jatkuvasti itkien. Tähän on pakko saada stoppi tai minä en nouse enää koskaan. Sekä Vasemmisto että Demarit lupaavat suojaosien palautusta, kun pääsevät valtaan. Minä olen kaiken aikaa sinnitellyt sillä voimalla, että muutos tulee puolentoista vuoden kuluttua. Nyt en kuitenkaan enää usko jaksavani uuteen hallitukseen saakka. Varsinkin nyt, kun rasisminsa voimin Persut ovat jälleen vahvistaneet romahtanutta kannatustaan, ei uudesta hallituksesta olekaan varmuutta. 

Siksi minä yritän nyt sopeutua lääkärin esittämään ajatukseen: voi olla, että joudun luopumaan tosi paljosta, mutta sen jälkeen on helpompaa. Niinpä aloin pohtia askelia asioista luopumiseksi.

Omistaminen on tosiaan nyt iso taakka. Ehkä olisi helpompaa olla omistamatta yhtään mitään. Ehkä olisi myös helpompaa luopua yrityksestä ja olla kokonaan työtön, kun ei tarvitsisi enää tehdä näitä kaikkia tuskaisia laskelmia jokaisesta tulosta. 

Tiedättekö, että täystyöttömät saavat toimeentulotukipäätöksensä ennakkoon? He eivät joudu joka kuukausi esittämään raportteja sen enempää kuukausien takaisista kuin teoreettisista, tulevista tuloistaankaan. Jos heille osuu kaksi työttömyyskorvausta yhden kalenterikuukauden puolelle, sitä ei lasketa heille tuplatulona, kuten minulle. Heillä saa olla seuraavan kuun alussa tilillä rahaa, jos he onnistuvat jotain säästämään. Minulla ei saa olla. Kun jossain kuussa tienaan enemmän, minä joudun laskemaan, kuinka moneksi kuukaudeksi sen on riitettävä. Käytännössä minulla on siis käytössäni sama summa kuin niillä, jotka eivät tee töitä, mutta kaupanpäällisenä saan mielenterveyttäni tuhoavan taakan jatkuvan ennakoinnin ja budjetoinnin muodossa. Ja mitä ilmeisimmin olen nyt saavuttanut sen pisteen, ettei minun mieleni enää kestä tätä. Se, että olen selviytynyt toukokuusta asti hakematta toimeentulotukea, ei olekaan minulle ylpeyden aihe. Ajatus siitä, että sama raha tulisi ilman tätä kaikkea vääntöä ja lisäksi saisin aina lääkkeeni ja pystyisin käymään lääkärissä, on surullisen houkutteleva. 

Ajattelin toimia niin, että pidän yritykseni nyt vielä vuoden loppuun. Olen kuitenkin sopinut yhdestä kuvitus- ja taittohommasta marraskuulle. Kai minä tämän vuoden puolella vielä saan kutsun työllistymissuunnitelman tekoon TYPpiin ja minut voidaan laittaa jonnekin kartuttamaan yhdeksäneuroisia. Vuoden vaihteessa voisin liittyä paikalliseen osuuskuntaan ja jos joku entinen asiakkaani pyytää minua tekemään jotain töitä, halutessani voin hoitaa homman sitä kautta. Osuuskunnasta tienestini tulisi palkkana eli olisi puolet pienempi kuin nykyisin. Jonkun nykymaailman tulorekisterin myötä tieto siitä kuulemma menisi automaattisesti Kelalle, enkä minä joutuisi täyttelemään miljoonaa lomaketta ja luovuttamaan Kelalle kirjanpitoani. Lisenssejä graafisista ohjelmista joudun makselemaan ensi kesään saakka, mutta sen jälkeen todellakin tulisi loppu näille hommille.

Entäs sitten yläkerta?

Esitin yläkerran vuokralaispojalle mahdollisuuden ostaa asunto omaksi ja hän olikin sellaista jo itsekin pohdiskellut. Mutta saa nyt nähdä, tuntuuko se hänestä yhtään houkuttelevalta, kun hän miettii tarkemmin. Vaikka saisikin asunnon muutamalla tonnilla, niin vastike kuitenkin on lähes yhtä suuri kuin hänen nykyinen vuokransa. Tuolla ostohinnalla hän saisi vain turvan siitä, ettei koti lähde alta. Minä aikoinani lupasin hänelle, että hän saa pysyä niin kauan kuin haluaa. Jos nyt joudun pakon edessä myymään kämpän jollekin muulle, minä petän lupaukseni. Arvaatteko, miten paljon minä oksentelisin itseni päälle, jos sen lupaukseni joutuisin pettämään?

Jollekin ulkopuoliselle myymälläkään en luultavasti tekisi voittoa - hyvä jos saisin edes omat rahani pois, mutta ainakaan minulle ei jäisi velkaa. Siinä on kuitenkin se vaara, että oma elämäni tässä uuden ihmisen alla muuttuisi tukalaksi. Hiljainen koti on minulle tärkeämpi kuin raha. Mutta sitten tämä poika, joka tykkää asua täällä, joutuisi lähtemään. Kukaan ei tuota sijoitusasunnoksi ostaisi - se on varmaa, koska se ei tuota mitään.

Minun kannaltani paras vaihtoehto tässä tilanteessa olisi myydä asunto yläkerran pojalle vaikka sitten persnetolla. Hänen alapuolellaan on ollut ihan siedettävää asua, kun ainoat äänet ovat olleet askelten jytinä ja tavaroiden kolina. Sellaiset minä kestän, mutta telkkareita tai musiikkeja en, enkä lasten kiljuntaa, koiran haukuntaa, jatkuvia vieraita, juhlia tai puhelimessa kailottamista. Siksi minusta olisi helpottavaa luovuttaa asunto sellaiselle ihmiselle, jonka tavat jo tunnen. 

Vuokralaiseni kannalta paras vaihtoehto olisi, että minä vaan antaisin olla. Kun hallintaanotto päättyy maaliskuussa, ja kaveri alkaa maksaa vuokraa minulle eikä enää taloyhtiölle, minä voin tehdä "ylämummot" ja jättää vastikkeet maksamatta. Parin kuukauden vastikkeiden jälkeen taloyhtiö saisi käynnistää hallintaanottoprosessin. Minulle kertyisi siitä lisää velkaa perintäkulujen myötä, mutta saisin taas armonaikaa kolme vuotta. Ja yläkerran poika saisi pysyä vuokralla. Käytännössä minä olen se, joka näitä taloyhtiön asioita hoitaa, eli laittaisin itse itseni perintään ja ojentaisin itse itselleni hallintaanottoilmoituksen. Älytöntä.

Ja sitten jos joskus todella koittaisi se päivä, että Kela alkaisi periä minulta takaisin tukia, niin voisivat sitten ulosmitata minulta tuon asunnon, sillä mitään muuta ei enää olisi jäljellä. Ja jos menettäisin myös oman kotini, ainahan olisi mahdollisuus lähteä Laukku-Leenan jalanjäljille...

Luin kirjan Laukku-Leenasta yhdellä istumalla. Kirjan ulkoasu näyttää siltä, kuin se olisi ilmestynyt 90-luvulla, vaikka se on uusi. Koko kirjan olemassaolo on minusta kyseenalainen ja minulla oli huono omatunto sitä lukiessani. Kirjassa nimittäin kerrotaan oikean ihmisen elämäntarinaa, ja tämä kyseinen ihminen inhosi toimittajia, eikä koskaan suostunut haastateltavaksi. Nyt hänen kuolemansa jälkeen yksi toimittaja kuitenkin sai käsiinsä hänen päiväkirjansa ja kirjoitti niiden pohjalta kirjan.

Tässä katkelma kirjasta:

"Kun [äitinsä omaishoitajana toimineen] Leenan äiti kuoli 1998, kotitalo Hyvinkäällä jäi perikunnan haltuun. Leena olisi halunnut jäädä kissoineen taloon asumaan, mutta sisarukset päättivät myydä talon. 

Saatuaan osuutensa talon myynnistä Leena kulutti rahansa matkusteluun ulkomailla. Kun rahat loppuivat, hän palasi Suomeen.

Tässä vaiheessa Leena oli 54-vuotias. Hänellä ei ollut ammattia, työtä eikä loppututkintoa. Mieli oli täynnä katkeruutta. Hän koki, että kaikki olivat liittoutuneet häntä vastaan. Niin sukulaiset, poliitikot kuin koko yhteiskunta.

Hän valitsi äärimmäisen elämäntavan. Hän pakkasi tavaransa kasseihin ja ryhtyi kiertolaiseksi asuen kesät ja talvet taivasalla. 

Mutta miksi hän teki niin? Miksi hän ei jäänyt paikoilleen ja hankkinut kunnallista vuokra-asuntoa? Miksei hän ilmoittautunut työvoimatoimistossa työnhakijaksi, jotta olisi saanut peruspäivärahaa?"

Kirjasta ei löydy vastausta noihin toimittajan kysymyksiin. Päiväkirjoissaan Leena valitti elämästään tien päällä ja haukkui kaikki kohtaamansa ihmiset. Katkeruus tosiaan paistoi hänen muistiinpanoistaan. Mutta minä kyllä kunnioitan Leenaa. Hänelle kunnan kerrostalossa vuokrayksiössä mätäneminen ja Kelalle tilivelvollisena oleminen ei ollut vaihtoehto. Välillä Leena kyllä otti vastaan asunnon, mutta joka kerta häipyi uudelleen tien päälle. 

Hän selvisi melkein 20 vuotta taivasalla, kunnes nelisen vuotta sitten kuoli hoitamattomaan syöpään, joka piti hänet kammoamassaan kunnan vuokrakerrostalossa viimeiset aikansa.

Minulla sentään olisi teltta ja polkupyörä.