Meta-orjuus, Kela-orjuus ja Kaakkois-Suomen kurjuus

Kun koko maailmassa ei tunnu olevan enää järkeä, enkä ole vielä keksinyt tapaa kestää sitä, yritän korjata asioita niiltä osin, kuin niihin pystyn vaikuttamaan. Yksi sellainen asia on Metan ylivalta ja siitä irtautuminen. Olen jo deletoinut itseni kokonaan Facebookista ja todennut, etten sen takia tiedä enää yhtään mitään, mitä Imatralla tapahtuu. Ei ole olemassa korvaavaa kanavaa. Sen asian kanssa nyt sitten vain elelen. 

Nyt minulla on meneillään Instagramista poistuminen, joka on vielä hankalampaa. Minulla on ollut siellä ihan kauhea määrä tilejä. Aloitin deletoimalla helpoimmat. Hertta Hiirosen ja Helmutin tilit olen jo saanut sieltä pois, samoin huussitilini. Tällä hetkellä lataillaan talteen työnäytetilini sisältöä ja se katoaa seuraavaksi. Vaikeinta on oman ihmistilini ja Kenin tilien laita. Vaikka Kenin tarinat ovat jo tallessa Bloggerissa, niin Instagram on kuitenkin se paikka, jossa leikitään yhdessä. Minulla ei viime aikoina ole ollut yhtään leikkimieltä, mutta tiedän sen joskus taas palaavan. Jos nyt deletoin Kenin tilin, mihin minä sitten siirryn leikkimään muiden kanssa? Myös oman ihmistilini poistaminen tuntuu hankalta. Se on ollut minun päiväkirjani jo vuosia ja sieltä on helppo tarkistaa, mitä millonkin on tapahtunut. Siellä on 3000 julkaisua, joten en tiedä, saako sellaista määrää lopulta edes importattua talteen. Ja entä jos kuitenkin päätän vuoden kuluttua tehdä taas kalenterin, niin siinä meni sitten se viimeinen markkinointikeinoni...

Homomaatuska Tompan kuolleen tilin poistaminen osoittautui mahdottomaksi, sillä en pääse edes kirjautumaan sinne enää. Se kun vaatii vahvistuskoodin, jonka IG lähettää sähköpostiosoitteeseen, jota ei vuosiin ole ollut edes olemassa. Kun mainitsin tästä kavereilleni yksityisviestillä Kenin IG-tilillä ja linkkasin siihen keskusteluun tuon kyseisen Tompan tilin, minulle räpsähti viikon viestityskielto. En saa lähetettyä enää kenellekään viestejä, koska rikoin yhteisösääntöjä. Tämä on tosi hyvä esimerkki Metan mielivallasta ja siitä hirveydestä, joka siellä nykyisin vallitsee. Ja vahvistaa sitä ajatusta, että Metan orjuudesta on pakko päästä irti. 

Toisaalta nuo uudet säännöt saattavat tarjota keinon sen tilin poistamiseen... jos ilmiantelen sitä itse "yhteisösääntöjen vastaisena", niin eiköhän Meta sen poistaisi? Toisaalta ilmiantamalla Tomppaa olisin itse osa sitä paskasakkia, joka on tehnyt sateenkaarifobiasta Metassa vallitsevan lain.

Kuvitan tämän postauksen nyt jo entisen huussitilini kuvilla. Vaikka nyt ajattelen, että voin vielä pysyä täällä Bloggerissa, eivät Googlenkaan touhut minua hirveästi ilahduta. Tekoälyn sotkeentuminen jokaiseen mutkaan saa aivoni kiehumaan raivosta. 

Me ihmiset olemme jo tuhonneet keskittymiskykymme uhraamalla itsemme sosiaalisen median algoritmeille ja nyt me täyttä häkää olemme uhraamassa järkemme tekoälylle. 

Tässä yhtenä päivän guuglasin, saanko luovuttaa verta, jos olen ottanut Opamoxia. Haku tarjoaa nykyisin ensimmäiseksi tekoälyn "omasta päästään keksimiä" vastauksia kaikkeen ja siinä ihan suoraan väitettiin Opamoxin olevan antibiootti ja sen takia estävän verenluovutuksen. Väärin. Valhe. Opamox ei ole antibiootti. Opamox ei estä verenluovutusta. Kuinka moni ihminen jo nyt uskoo kaiken, mitä se tekoäly kiteyttää heti ensimmäiselle riville, eikä jaksa skrollata alaspäin ja valita luotettavampaa tietolähdettä? 

Googlen tekoälypaskan sentään vielä saa kierrettyä kirjoittamalla hakukenttään -ai tai käyttämällä jotain muuta hakukonetta. Mutta kyllähän se tekoäly tunkee lopulta ihan kaikkialle. Ei edes Toriin saa laitettua enää ilmoitusta ilman, että saa naamalleen tekoälytarjoilua. Yritän muuttaa rahaksi joitakin Playmobil-lelujani. En minä niistä vieläkään pysty kokonaan luopumaan, vaikkei niille ole mitään käyttöä eikä paikkaa. Joku tyhmyri sisälläni haluaa yhä pitää kiinni siitä toivosta, että joskus minulla olisi oikea koti, jossa olisi tilaa myös Playmobil-kokoelmalleni. 

Kaikki, mitä yritän myydä, osoittautuu tavaraksi, jolle ei ole kysyntään. Ei rakkaimmilla leluillani sen paremmin kuin yläkerran asunnollakaan ole markkinoita. 

Päätös hallintaanoton jatkamisesta helpotti tuskaani vain muutamaksi päiväksi. Sehän ei lopulta ratkaissut mitään, vaan antoi pelkkää lisäaikaa. Toisaalta, juuri lisäaika saattaa olla parempi vaihtoehto kuin myydä asunto polkuhintaan - kunhan vaan saan aivonikin uskomaan sen. 

Kun hallintaanotto sitten todellakin päättyy 2027 maaliskuussa, ollaan jo eduskuntavaalien kynnyksellä ja tukien suojaosien palauttaminen saattaa olla lähellä. Jos minä sinne asti pystyn jotenkin sinnittelemään, pääsen irti toimeentulotuesta ja asunnon myyntipakosta. Eihän yläkerran omistamisessa ole ihan kamalan suurta riskiä niin kauan kuin siellä on kunnollinen vuokralainen. Kun en olisi toimeentulotukiorja, parin kympin vuokratulokin olisi parempi kuin ei tuloa ollenkaan. Ja joskus maakaasun hinta ehkä vielä laskee, tai me pystymme vaihtamaan edullisempaan lämmitysmuotoon ja olemme saaneet muutkin suuret remontit tehtyä ja Imatra on taas noussut eloon ja vetää uusia asukkaita... ja sitten minä saan asunnon kaupaksi ilman hirveitä miinuksia. Ehkä?

Tässä vaiheessa tuntuu kuitenkin siltä, että mikään ei koskaan tule muuttumaan paremmaksi. 400 ihmistä saa potkut ennen joulua Etelä-Karjalan hyvinvointialueelta. Se on kamala määrä ja se on kamala henkilökohtainen tragedia työnsä menettäville. Se on myös taas yksi uusi isku seutukunnalle, joka todellakin ottaa vastaan iskua toisensa perään. Kurjuudestamme on tänä vuonna kirjoitettu isoja artikkeleita niin Hesariin kuin Ylellekin, ja varmasti jo koko Suomi tajuaa, että Imatralla kaikki on kamalaa ja tänne ei kannata edes vilkaista.

Ja silti, täällä on oikeasti niin paljon hienoa. Viime maanantaina olin ihanassa, yhä toimivassa(!) elokuvateatterissamme katselemassa kesällä kuvattuja kylävideoita. Muutamien eri kaupunginosien yhdistykset tekivät lyhyet videot omista huudeistaan ja niissä kaikissa näkyy rakkaus tätä paikkaa kohtaan. Se myös kuului ensi-illan puheissa ja se tuntui minusta hyvältä. 

Mihin kaupunginosaan sinä muuttaisit näiden perusteella?

Niskalammelle, Karhumäelle, Rautioon, Sienimäelle vai Rajapatsaalle?

Valonpilkahdus

Kurkistan varovaisesti ikkunasta ja yritän olla pitämättä pienintäkään ääntä. Siellä se kiertelee yhä, tyrannosaurus rex, jonka pää heiluu vanhojen mäntyjen latvoissa saakka. Valmiina hyökkäämään heti, rikkomaan ikkunat tai talon seinät, kun tajuaa meidän lymyilevän kodeissamme.

Tällaisia unia minä olen nähnyt näiden parin viime kuukauden ajan, jos ylipäänsä olen nukkunut. Enimmäksen en ole. Ahdistus meni ihan hirveisiin mittoihin ja se tiivistyi näiden asuntojen omistamiseen. Olen joutunut tänä syksynä myös keräämään laajaa kansiota taloyhtiön menneistä korjauksista ja vahingoista ja tekemään uutta budjettia talvelle. Tietojen sevittäminen on ollut niin iso urakka, että se on pannut pääni entistäkin pahemmin jumiin. Koti ja taloyhtiö alkoivat edustaa minulle silmitöntä, ylitsepääsemätöntä uhkaa ja katastrofit tulivat uniinikin. En pystynyt enää ajattelemaan mitään muuta kuin taloyhtiötä, enkä puhumaan mistään muusta. Välttelin ihmisiä viimeiseen asti, koska en halunnut olla se tyyppi, joka joko itkee yrittäessään jutella jotain tai puhuu pelkästään taloyhtiöstä. Itsekseni sitten itkin sitä, ettei ole mitään syytä edes mennä hakemaan apua lääkäristä, koska eivät ne kuitenkaan suostu kirjoittamaan minulle lähetettä piikille.

Minun ahdistukseni on kuitenkin tällä viikolla helpottanut aika paljon. Yli kahden kuukauden unettomuuden jälkeen sain jopa nukuttua yhden täyden yön, ja eilen huomasin lauleskelevani ääneen. Tajusin pienen toivonkipinän itsessäni: ehkä vielä joskus osaan taas nauraa ja juoksennellakin? Ehkä joskus tämä kehon kutistava ja kangistava ahdistus väistyy ja pystyn taas olemaan oma itseni?

Syy helpotukseen on se, että yhtiökokous päätti, että hallintaanottoa jatketaan vuodella, jos maaliskuussa tilanne niin vaatii eli minun talouteni olisi riski koko taloyhtiön taloudelle. Sain siis vuoden lisäaikaa hankkiutua eroon yläkerrasta. 

Mielestäni ensimmäinen askel kohti selviytymistä on nyt otettu, kun olen saanut aivoihini kaistaa muullekin kuin katastrofiajattelulle. Minä selvisin tästä vuodesta, joten minä voin selvitä seuraavastakin. Jouduin tämän vuoden aikana hakemaan toimeentulotukea oikeasti paljon vähemmän, kuin mitä kuvittelin joutuneeni. Vaikka jatkuva pennien laskeminen ja venyttäminen on ollut raskasta, ja vaikka yhteiskunnan tuet ovat jääneet paljon aiempaa pienemmiksi, minä kuitenkin tulen selviytymään loppuvuodesta. 

Seuraavaksi tärkeintä olisi muuttaa yläkerta rahaksi. Koska toimintakykyni oli ihan nollissa, minulla meni aika pitkään, ennen kuin sain edes tehtyä myynti-ilmoitukset. Mutta nyt se asunto on myynnissä. Kaikki kyselijät valitettavasti ovat perääntyneet siinä vaiheessa, kun olen antanut heille tietoja talon tulevista ja menneistä remonteista. Yksi ostajaehdokas ei säikähtänytkään heti, ja kävi katsomassakin, mutta lopulta hänenkin vaakakuppinsa kallistui ein puolelle: liian iso riski. Mutta toisaalta, onneksi ovat säikähtäneet. En halua myydä asuntoa siten, kuin omani minulle myytiin eli valheilla. Me emme tarvitse tänne osakasta, joka ei tiedä, mihin päänsä pistää, vaan jonkun, jolla on halu ja into olla mukana hienon historiallisen asuinalueen ja kauniiden talovanhusten säilyttämisessä.

Kaikeksi älyttömyydeksi juuri tässä kohtaa joudumme nostamaan jo ennestään suuren hoitovastikkeemme vieläkin korkeammaksi, sillä pihan maansiirtotyöt menivät kiljuen yli budjetin ja lisäksi meille paljastui, että yksi osakas on kaikessa yksinkertaisuudessaan saanut aikaan sen, että joudumme teettämään kylpyhuoneremontin ensi kesänä. Hän on suihkutellut menemään 80-luvun muovipintaisessa kylppärissään, josta ilman lupaa onkin poistettu suihkukaappi ja jossa hänen itsensä teettämän kuntokartoituksen mukaan jo 7 vuotta sitten on havaittu lattian painumista ja kaatoa väärään suuntaan. Se kylppäri olisi pitänyt laittaa käyttökieltoon jo viime vuosikymmenellä, mutta eipä tästä ollut tietoa kyseisen osakkaan lisäksi kuin silloisella hallituksella, joka on lahjakkaasti vaiennut asiasta ja sittemmin jättänyt taloyhtiön. Nyt meillä on siis ennakoimaton kylppäriremontti edessä ensi kesänä ja taas iso lasku tiedossa.

Nämä talot ovat satavuotiaita. Näissä pitäisi asua ihmisiä, jotka ymmärtävät, miten satavuotiaassa asutaan ja eletään. Korjausvelkaa on kasvatettu vuosikymmeniä ja nyt näiden viiden viimeisen vuoden aikana meidän uusien tultua taloon, ollaan jouduttu tekemään isoja remontteja samalla, kun maakaasun hinta on noussut älyttömyyksiin. 

En haluaisi toivoa ostajan löytymistä, "koska unelmat ovat pettymysten kivijalka", mutta silti toivon, ja vieläpä juuri oikeanlaisen ostajan.