Väsy

Minä suoritan päiviäni, vaikkei mikään huvittaisi. Mutta koska tiedän, että aamulla sänkyyn jääminen tai ruokailun ja liikkumisen laiminlyönti vain pahentaisivat tilannettani, niin minä pinnistän itseni toimimaan. 

Ulkoilu tässä harmaudessa on todella vaikeaa, mutta onneksi Helmutissa on vielä kesädieseliä, joka pitää käyttää loppuun. Niinpä olen ajellut vähän kauemmas, ja päässyt kävelemään vieraampia metsäpolkuja. Omille tutuille poluille en millään saa itseäni kammettua.

Tänä syksynä minä en onnistunut siirtymään paljaista jaloista lenkkareihin. Se on aina vaikeaa, mutta nyt se osoittautui mahdottomaksi. Yritin useampaankin kertaan ja jouduin aina riisumaan lenkkarit pois kesken lenkin. Osaltaan siinä on varmaan syynä se keväällä kärsimäni jalkasieni. Siitä jäi hirveä trauma, enkä enää kestä kapeita kenkiä, jotka pakottavat varpaani tiiviisti vierekkäin. Sain Sulon käyttämättä jääneet paljasjalkakengät ja niihin siirtyminen onkin sujunut mukavasti. Niiden leveän lestin ansiosta saan pidettyä varpaat toisistaan erillään ja ilman kulkemaan niiden välillä eli sienikauhu ei vaivaa niin paljon. Ja mikä parasta, olen myös huomannut, etteivät selkäni ja kinttuni kipeydy ja väsy niillä kävellessä kuten lenkkareilla. Mutta eilinen reissu Hukkavuorelle kuitenkin osoitti sen, että nyt on jo välttämätöntä opetella kumisaappaisiin. Märkä metsä kasteli minut ihan läpikotaisin. Onneksi Helmutissa on aina villasukat ja peitto, joten sain riisua märät housut ja kengät pois ja ajella kuivana ja lämpimänä kotiin.

Pelkään siirtyneeni ADHD-masennuksesta normaaliin masennukseen, koska aamut ja aamupäivät ovat käyneet minulle vaikeimmiksi ajoiksi. Vasta illan tullen alan piristyä ja tekisi mieli touhuillakin jotain. Se on minulle vierasta, mutta masennuskyselyissä oletus on, että masentuneella vuorokausi rakentuu juuri näin. Normaalistihan, kun olen pohjalla, minä olen toimintakykyinen aamupäivisin, mutta päivän edetessä vajoan epätoivoon ja iltaisin itkeskelen. 

Nyt on juuri päinvastoin. En pysty vastaamaan puhelimeenkaan aamupäivisin, koska jos avaan suuni, alan itkeä. Enkä jaksa kuunnella yhtään mitään, en ihmisten puhetta enkä yläkerran askelia. Ääniyliherkkyyteni on äitynyt ihan naurettaviin mittoihin. Senkin takia on hyvä ajaa kauas maalaismetsiin omien tuttujen metsien sijaan. Täällä omilla nurkilla kuitenkin aina kuuluu jotain ääntä: tehtaan huminaa tai moottoritien jylinää. Maaseutumetsissä on hipihiljaista. 

Eilen illalla kun virkistyin, rakensin nukeille oman laavun. Ja sen jälkeen päätin ripustaa sivuverhot taas kamarin ikkunaan. Mutta oli jo myöhä, enkä voinut käyttää porakonetta. Verhohomma jäi aamuksi ja nyt se tuntuukin ihan liian suurelta ponnistukselta.

Miten vihaankaan itseäni tällaisena.

Yhä toivottomana

Masennus jatkuu, joten paljonkaan minulla ei ole kuulumisia kerrottavana. Sen verran edistystä on tapahtunut, että kolmena peräkkäisenä päivänä en itkenyt ollenkaan. Valitettavasti se ei ollut pysyvä tila.

Pientä helpotusta olooni on tuonut se, että Helmut on nyt katsastettu, ja jos siitä ei mikään ihan hajoamalla hajoa, niin saan ajella sillä ensi kesän yli. Ison tunkin omistava naapuri lupasi vaihtaa minulle talvirenkaat ensi viikolla vastapalveluksena siitä, että hoitelen heidän kanojaan syysloman ajan.

Katsastuksen siirtäminen syksyyn ei sitten kuitenkaan käynyt ihan suunnitelmien mukaan. Kun olin kesällä upottanut omaisuuden peräremonttiin, hitsaamiseen ja uuteen akkuun, autonkorjaaja sanoi, että kyllä varmasti menee Helmut syksyllä läpi katsastuksesta. No, niinpä minä vein sen katsatettavaksi ja hylky tuli. Hitsattavaa oli pohjassa taas ihan hirveästi. En ymmärtänyt, miten se voi olla mahdollista. Vein auton korjaamo Kakkoseen, jossa tyyppi totesi, että ne reiät eivät ole voineet yhden kesän aikana syntyä. Menin takaisin katsastajalle ihmettelemään, miksi niistä ei keväällä sanottu mitään. Katsastaja kiemurteli, että nyt on tainnut olla vähän enemmän voimaa raudan käyttelyssä, ja siksi on menty pohjasta läpi. Voi saatana oikeasti! Aivan mielivaltaista touhua minun nähdäkseni. Hän suositteli korjaamo Kolmosta, josta saisin ainakin puolet halvemmalla hitsauksen. Paskat. Siellä hinta olikin vielä korkeampi kuin Kakkoselta saamani tarjous.

Ja miksi en sitten mennyt korjaamo Ykköseen, niin siksi, etten ole väleissä sen paikan kanssa enää. Se on ollut minun luottopaikkani aiemmin, mutta tämän kesän kokemus oli niin traumaattinen, etten koskaan enää sinne päin edes katsele. Sain keväällä hinta-arvion korjauksesta "700 euroa ja jokunen päivä". Kun melkein kuuden viikon kuluttua lopulta sain hakea Helmutin, lasku oli 1300 euroa. Minä tietysti luhistuin siihen paikkaan. Olin varautunut, että 800 euroa siihen uppoasi, koska yleensä ne hinta-arviot ovat olleet ihan pikkuisen alakanttiin. Mutta melkein tuplahinta?! Itkuksi se tietysti meni. Luottokortilla oli maksettava. Kaikeksi huipuksi noiden korjaamolla kuluneiden viikkojen aikana Helmutista oli tyhjennetty akkukin, enkä päässyt sillä edes liikkeelle. Shokissa annoin heidän laittaa siihen uuden akun ja maksoin vielä 150 euroa lisää. 

Myöhemmin sain muilta ihmisiltä, mukaan lukien muilta autonkorjaajilta kuulla, että autokorjaamon hinta ei saa ylittää hinta-arviota 15 prosenttia enempää. Minulla ei siis olisi ollut velvollisuutta maksaa tuota laskua ollenkaan. Jouduin tekemään reklamaation, johon korjaamo ei reagoinut mitenkään. Otin yhteyttä kuluttajaneuvontaan, tein uuden reklamaation jonka toimitin perille yrittäjän käteen sähköpostin lisäksi. Ainoa reaktio, jonka siihen olen saanut, oli "jep". Myöskään kuluttaja-asiamiehen yhteydenottoon hän ei reagoinut, joten sieltäkään ei päästy neuvottelemaan hinnan kohtuullistamisesta. Viikkoja ja kuukausia kului, eikä mikään edennyt. Seuraavaksi odottelen sitten vähintään puoli vuotta kuluttajariitalautakunnan päätöstä asiaan.

En ymmärrä tuollaista yrittäjää. Jos minä käsityöyrittäjänä sain reklamaation, minä tein kaikkeni, että asiakkaalle jäisi hyvä mieli. Annoin alennusta, rahat takaisin, uuden tuotteen tai korjasin muuten virheeni. Jos minä graafisena suunnittelijana arvioin hinnan noin perseelleen (mitä ei kyllä ole koskaan tuossa mittaluokassa tapahtunut), minä teen työni, kärsin tappion nahoissani ja laitan asiakkaalle sovitun mukaisen laskun. Eikö niin kuulu toimia? Miten voi kenelläkään olla kanttia kohdella asiakasta näin huonosti?

Ja miten minulla tänä vuonna ihan kaikki menee ihan älyttömillä tavoilla pieleen?

Minä vihaan odottamista. Minä vihaan sitä, etten voi itse vaikuttaa asioihin. Ja juuri nyt minä odotan yhtä ja toista. Odottelen saavani oikeutta autokorjaamosta, odottelen yläkerran pojan ilmaisevan jotain asunnon ostamiseen liittyen tai edes kysyvän lisätietoja. Odottelen maaliskuun hallintaanoton päättymistä, jolloin Kela pääsisi uudelleentarkastelemaan tilannettani ja antaisi tuomionsa. 

Jos en siedä edes odottaa puolta tuntia myöhässä olevaa junaa tai lääkärinaikaa, niin miten minä voisin jaksaa odottaa näin isoja asioita kuukausitolkulla?

Paha oloni on niin kaikenkattavaa, ettei Helmutin läpimeno katsastuksesta tuonut minulle lainkaan ilon tunnetta. Näen siinäkin surua ja pelkoa. Vaikka jotenkin onnistuisinkin pitämään sen ajossa, eli saamaan rahat riittämään veroihin, vakuutuksiin ja dieseliin, niin mahtaako ensi kesänä kuitenkaan olla vapautta reissata? Ja jotain suurtahan siitä autosta varmasti hajoaa kuitenkin?

Sen olen nyt päättänyt, että jos vuoden kuluttua siihen taas pitää laittaa miljoonia, niin en enää korjauta sitä. Jätän sen seisoskelemaan paikalleen katsastamattomana, mutta en myy sitä kenellekään sen enempää autona kuin varaosina. Niin kauan kuin se liikkuu eteenpäin, sillä on minulle arvoa. Jos Venäjä nimittäin kuitenkin päättää tuosta jossain vaiheessa rajan yli heilahtaa, ja itäinen Suomi evakuoidaan, niin minä haluan päästä matkaan Helmutilla. Ihan sama, onko se silloin tieliikennekelpoinen vai ei. Mielummin palelen Helmutin kanssa metsässä kuin asutan jotain liikuntahallia sadan ventovieraan pakolaisen kanssa.

Ei, en minä oikeasti usko, että Venäjä hyökkäisi. Mutta en myöskään koskaan uskonut, että voisin pettää Suloa, kokisin avioeron, menettäisin Immolan, asuisin kommuunissa, sulkeutuisin kotiini kulkutaudilta ja kävisin kaupassa maski naamallani. En uskonut, että hyvinvointiyhteiskunta tuhottaisiin kutistamalla sosiaalituet elämiseen mahdottomiksi ja tappamalla julkiset terveydenhuoltopalvelut. En uskonut, että suomalaiset äänestäisivät oikeistopopulistit valtaan kerta toisensa jälkeen, enkä uskonut, että sama toistuisi kaikissa läntisissä sivistysvaltioissa. Missään nimessä en uskonut, että Venäjän raja sulkeutuisi edes hetkeksi, saati vuosiksi tai jopa ikiajoiksi.

Nykyisin voin luottaa vain siihen, että mihinkään en voi luottaa. En edes itseeni.

Rikas tyttörukka

Meillä on tänä syksynä tosi kaunis ruska. Noin, sain sanottua jotain positiivista!

Eila tuossa kommentoi aiemmassa postauksessani näin:

"Vaikka olet ihan loppu, ja vaikka tuntuu, että elämä on päivästä toiseen vain tarpomista kuraojassa paikallaan, olet ainoa tietämäni ihminen, joka on pystynyt minimaalisella varoilla ostamaan kaksi asuntoa ja pitämään ne kunnossa. Ainoa, joka sitkuttelee eteenpäin, ja ryömii läpi piikkilankaesteistä. Se, mitä elämä eteesi kaataa, on kyllä ihan uskomatonta. Silti vain pidät pintasi."

Hirmuisen nätisti sanottu. Kyllähän tämä asuntojen omistaminen saattaa tosiaan vaikuttaa aika erikoiselta saavutukselta, kun olen kuitenkin aina ollut köyhemmästä päästä.

Sulohan joutui ostamaan minut ulos yhteisestä kodistamme. Hänen oli otettava laina, jotta pystyi maksamaan minulle puolet kotimme arvosta. Sain 30 000 euroa. Tämä nykyinen kotini maksoi 24 000 euroa, kun ostin tämän viisi vuotta sitten.

Sitten Imatralla alkoi alamäki. Tein kaupat koronarajoitusten juuri tultua voimaan. Venäjän raja oli sulkeutunut. Sepä ei olekaan sen jälkeen avautunut, koska vaikka koronasta päästiin, keksivät Suomen päättäjät pitää rajan kiinni hybridiuhkien takia. Nyt Venäjän-pakotteet ovat tappaneet itäisen Suomen ja aiheuttaneet vihaa kahden naapurikansan välille, mutta eivät ole Putinia hidastaneet. 

Imatralla on jo Etelä-Karjalan pahin työttömyys ja palvelumme katovat nopeammin, kuin ehdin edes tajuta. Täällä ei voi enää edes opiskella mitään, ja seuraavaksi meiltä ollaan viemässä sairaanhoitopalvelut. Yrityksiä on lopettanut, liiketilat seisovat tyhjillään. Taloja ja asuntoja on runsaasti myynnissä ja vuokrattavana. Rakas uimahallini on jatkuvasti liipasimella. Isoja YT-uutisia on jouduttu lukemaan viime aikoina uutisista. Moni pelkää nyt toimeentulonsa puolesta.

Kaiken edellämainitun takia asuntojen arvo romahti käsittämättömällä tavalla. Pakotteet nostivat maakaasun hinnan ihan älyttömäksi, ja toistaiseksi meidän talomme on jumissa maakaasulämmityksen kanssa, mikä tarkoittaa naurettavan suuruisia hoitovastikkeita. Onneksi tämä oma asuinalueemme on sen verran poikkeuksellinen satukirjakylä, että meidän asunnoillamme on edes jotain arvoa. Meidän Melukylämme idylliin halutaan tulla asumaan - ainakin vuokralle.

Kun viisi vuotta sitten en olisi saanut edes mätää rintamamiestaloa erorahoillani, nyt samalla summalla saisi vaikka mitä. Silloin vuonna 2020 minä mietin, kannattaako ostaa erorahoilla hyvä matkailuauto vai tämä asunto-osake. Arvelin, kuten siihen aikaan varmasti kaikki olisivat arvelleet, että auto menettää arvonsa hetkessä, mutta asunnon arvo säilyy. Kävi täysin toisinpäin. Se asuntoauto olisi nyt arvokkaampi kuin nämä meidän talomme asunnot.

Taloyhtiössämme on tehty kolme asuntokauppaa sen jälkeen, kun minä muutin tänne ja alamäki alkoi. Suurinkin kauppasumma on ollut vain puolet siitä, mitä itse omasta kodistani maksoin. Jotkut meistä ovat maksaneet omasta asunnostaan aiemmin vielä enemmän kuin minä ja heillä on yhä asuntolainaakin. On kamalaa, miten oma koti muuttuu vanhuuden turvasta taloudelliseksi uhaksi.

Kun näin pienessä taloyhtiössä yksi osakas prakaa, hän vie kaikki muut mukanaan suohon. Niinpä, kun Ylämummo joutui omaan taloudelliseen ahdinkoonsa ja taloyhtiö oli pelastettava, minä tarjosin hänelle asunnosta sen 3000 euroa, joka minulla oli säästössä. Hänen vastikerästinsä ja hallintaanoton kustannukset mukaan luettuna yläkerta olisi ensi maaliskuuhun mennessä tullut kustantamaan minulle 7000 euroa. Ei se olisi ollut lainkaan huono sijoitus, jos asiat olisivat sujuneet kuvitellusti. Mutta nyt on selvää, ettei yläkerrasta koskaan tulekaan minun kotiani, ja vaikka halvalla sen ostinkin, uhkaavan pakkomyymisen takia en välttämättä pääse edes omilleni.

Minä olen siis tehnyt todella huonoja kauppoja. Sulo-parka on myös osaltaan joutunut maksamaan tyhjästä, kun minut osti pois kodistamme. Eipä hänenkään taloaan enää arvotettaisi kuten osituksen aikaan arvotettiin.

Olen aina ollut hyvä raha-asioissa. Olen saanut pienet varani riittämään hyvin ja ajoittain olen elänyt ihan miellyttävää elämää. Nyt olen kuitenkin paitsi kokenut huonoa tuuria, myös tehnyt riskiratkaisuja ja ajanut itseni tilaan, jossa raha-asiat pilaavat mielenterveyteni. Minä olen nyt lipumassa ylämummoksi Ylämummon paikalle, jollen saa asioitani kuntoon. En kestäisi sitä, että minun takiani muut osakkaat joutuisivat hankaluuksiin.

Kunpa joku nyt vuorostaan haluaisi käyttää hyväkseen minun taloudellista ahdinkoani ja ostaisi tuon yläkerran pois. Sitä odotellessani minä täällä yritän pitää pintani.

Luopumissuunnitelma

Siirsin blogini tänne uuteen osoitteeseen, koska en halua kenenkään enää eksyvän tänne guuglettamalla minun tai yritykseni nimeä. Nämä viime aikojen tekstit kun eivät ole varsinaisesti eduksi minulle työelämässä. Laitoin asetuksistakin niin, ettei blogi näy hakukoneille. Eli todellakin tätä luette vain nyt te, jotka tiedätte, mitä saatte - jos löydätte enää perille.

Nyt on 4 viikkoa kulunut lähes nukkumatta ja jatkuvasti itkien. Tähän on pakko saada stoppi tai minä en nouse enää koskaan. Sekä Vasemmisto että Demarit lupaavat suojaosien palautusta, kun pääsevät valtaan. Minä olen kaiken aikaa sinnitellyt sillä voimalla, että muutos tulee puolentoista vuoden kuluttua. Nyt en kuitenkaan enää usko jaksavani uuteen hallitukseen saakka. Varsinkin nyt, kun rasisminsa voimin Persut ovat jälleen vahvistaneet romahtanutta kannatustaan, ei uudesta hallituksesta olekaan varmuutta. 

Siksi minä yritän nyt sopeutua lääkärin esittämään ajatukseen: voi olla, että joudun luopumaan tosi paljosta, mutta sen jälkeen on helpompaa. Niinpä aloin pohtia askelia asioista luopumiseksi.

Omistaminen on tosiaan nyt iso taakka. Ehkä olisi helpompaa olla omistamatta yhtään mitään. Ehkä olisi myös helpompaa luopua yrityksestä ja olla kokonaan työtön, kun ei tarvitsisi enää tehdä näitä kaikkia tuskaisia laskelmia jokaisesta tulosta. 

Tiedättekö, että täystyöttömät saavat toimeentulotukipäätöksensä ennakkoon? He eivät joudu joka kuukausi esittämään raportteja sen enempää kuukausien takaisista kuin teoreettisista, tulevista tuloistaankaan. Jos heille osuu kaksi työttömyyskorvausta yhden kalenterikuukauden puolelle, sitä ei lasketa heille tuplatulona, kuten minulle. Heillä saa olla seuraavan kuun alussa tilillä rahaa, jos he onnistuvat jotain säästämään. Minulla ei saa olla. Kun jossain kuussa tienaan enemmän, minä joudun laskemaan, kuinka moneksi kuukaudeksi sen on riitettävä. Käytännössä minulla on siis käytössäni sama summa kuin niillä, jotka eivät tee töitä, mutta kaupanpäällisenä saan mielenterveyttäni tuhoavan taakan jatkuvan ennakoinnin ja budjetoinnin muodossa. Ja mitä ilmeisimmin olen nyt saavuttanut sen pisteen, ettei minun mieleni enää kestä tätä. Se, että olen selviytynyt toukokuusta asti hakematta toimeentulotukea, ei olekaan minulle ylpeyden aihe. Ajatus siitä, että sama raha tulisi ilman tätä kaikkea vääntöä ja lisäksi saisin aina lääkkeeni ja pystyisin käymään lääkärissä, on surullisen houkutteleva. 

Ajattelin toimia niin, että pidän yritykseni nyt vielä vuoden loppuun. Olen kuitenkin sopinut yhdestä kuvitus- ja taittohommasta marraskuulle. Kai minä tämän vuoden puolella vielä saan kutsun työllistymissuunnitelman tekoon TYPpiin ja minut voidaan laittaa jonnekin kartuttamaan yhdeksäneuroisia. Vuoden vaihteessa voisin liittyä paikalliseen osuuskuntaan ja jos joku entinen asiakkaani pyytää minua tekemään jotain töitä, halutessani voin hoitaa homman sitä kautta. Osuuskunnasta tienestini tulisi palkkana eli olisi puolet pienempi kuin nykyisin. Jonkun nykymaailman tulorekisterin myötä tieto siitä kuulemma menisi automaattisesti Kelalle, enkä minä joutuisi täyttelemään miljoonaa lomaketta ja luovuttamaan Kelalle kirjanpitoani. Lisenssejä graafisista ohjelmista joudun makselemaan ensi kesään saakka, mutta sen jälkeen todellakin tulisi loppu näille hommille.

Entäs sitten yläkerta?

Esitin yläkerran vuokralaispojalle mahdollisuuden ostaa asunto omaksi ja hän olikin sellaista jo itsekin pohdiskellut. Mutta saa nyt nähdä, tuntuuko se hänestä yhtään houkuttelevalta, kun hän miettii tarkemmin. Vaikka saisikin asunnon muutamalla tonnilla, niin vastike kuitenkin on lähes yhtä suuri kuin hänen nykyinen vuokransa. Tuolla ostohinnalla hän saisi vain turvan siitä, ettei koti lähde alta. Minä aikoinani lupasin hänelle, että hän saa pysyä niin kauan kuin haluaa. Jos nyt joudun pakon edessä myymään kämpän jollekin muulle, minä petän lupaukseni. Arvaatteko, miten paljon minä oksentelisin itseni päälle, jos sen lupaukseni joutuisin pettämään?

Jollekin ulkopuoliselle myymälläkään en luultavasti tekisi voittoa - hyvä jos saisin edes omat rahani pois, mutta ainakaan minulle ei jäisi velkaa. Siinä on kuitenkin se vaara, että oma elämäni tässä uuden ihmisen alla muuttuisi tukalaksi. Hiljainen koti on minulle tärkeämpi kuin raha. Mutta sitten tämä poika, joka tykkää asua täällä, joutuisi lähtemään. Kukaan ei tuota sijoitusasunnoksi ostaisi - se on varmaa, koska se ei tuota mitään.

Minun kannaltani paras vaihtoehto tässä tilanteessa olisi myydä asunto yläkerran pojalle vaikka sitten persnetolla. Hänen alapuolellaan on ollut ihan siedettävää asua, kun ainoat äänet ovat olleet askelten jytinä ja tavaroiden kolina. Sellaiset minä kestän, mutta telkkareita tai musiikkeja en, enkä lasten kiljuntaa, koiran haukuntaa, jatkuvia vieraita, juhlia tai puhelimessa kailottamista. Siksi minusta olisi helpottavaa luovuttaa asunto sellaiselle ihmiselle, jonka tavat jo tunnen. 

Vuokralaiseni kannalta paras vaihtoehto olisi, että minä vaan antaisin olla. Kun hallintaanotto päättyy maaliskuussa, ja kaveri alkaa maksaa vuokraa minulle eikä enää taloyhtiölle, minä voin tehdä "ylämummot" ja jättää vastikkeet maksamatta. Parin kuukauden vastikkeiden jälkeen taloyhtiö saisi käynnistää hallintaanottoprosessin. Minulle kertyisi siitä lisää velkaa perintäkulujen myötä, mutta saisin taas armonaikaa kolme vuotta. Ja yläkerran poika saisi pysyä vuokralla. Käytännössä minä olen se, joka näitä taloyhtiön asioita hoitaa, eli laittaisin itse itseni perintään ja ojentaisin itse itselleni hallintaanottoilmoituksen. Älytöntä.

Ja sitten jos joskus todella koittaisi se päivä, että Kela alkaisi periä minulta takaisin tukia, niin voisivat sitten ulosmitata minulta tuon asunnon, sillä mitään muuta ei enää olisi jäljellä. Ja jos menettäisin myös oman kotini, ainahan olisi mahdollisuus lähteä Laukku-Leenan jalanjäljille...

Luin kirjan Laukku-Leenasta yhdellä istumalla. Kirjan ulkoasu näyttää siltä, kuin se olisi ilmestynyt 90-luvulla, vaikka se on uusi. Koko kirjan olemassaolo on minusta kyseenalainen ja minulla oli huono omatunto sitä lukiessani. Kirjassa nimittäin kerrotaan oikean ihmisen elämäntarinaa, ja tämä kyseinen ihminen inhosi toimittajia, eikä koskaan suostunut haastateltavaksi. Nyt hänen kuolemansa jälkeen yksi toimittaja kuitenkin sai käsiinsä hänen päiväkirjansa ja kirjoitti niiden pohjalta kirjan.

Tässä katkelma kirjasta:

"Kun [äitinsä omaishoitajana toimineen] Leenan äiti kuoli 1998, kotitalo Hyvinkäällä jäi perikunnan haltuun. Leena olisi halunnut jäädä kissoineen taloon asumaan, mutta sisarukset päättivät myydä talon. 

Saatuaan osuutensa talon myynnistä Leena kulutti rahansa matkusteluun ulkomailla. Kun rahat loppuivat, hän palasi Suomeen.

Tässä vaiheessa Leena oli 54-vuotias. Hänellä ei ollut ammattia, työtä eikä loppututkintoa. Mieli oli täynnä katkeruutta. Hän koki, että kaikki olivat liittoutuneet häntä vastaan. Niin sukulaiset, poliitikot kuin koko yhteiskunta.

Hän valitsi äärimmäisen elämäntavan. Hän pakkasi tavaransa kasseihin ja ryhtyi kiertolaiseksi asuen kesät ja talvet taivasalla. 

Mutta miksi hän teki niin? Miksi hän ei jäänyt paikoilleen ja hankkinut kunnallista vuokra-asuntoa? Miksei hän ilmoittautunut työvoimatoimistossa työnhakijaksi, jotta olisi saanut peruspäivärahaa?"

Kirjasta ei löydy vastausta noihin toimittajan kysymyksiin. Päiväkirjoissaan Leena valitti elämästään tien päällä ja haukkui kaikki kohtaamansa ihmiset. Katkeruus tosiaan paistoi hänen muistiinpanoistaan. Mutta minä kyllä kunnioitan Leenaa. Hänelle kunnan kerrostalossa vuokrayksiössä mätäneminen ja Kelalle tilivelvollisena oleminen ei ollut vaihtoehto. Välillä Leena kyllä otti vastaan asunnon, mutta joka kerta häipyi uudelleen tien päälle. 

Hän selvisi melkein 20 vuotta taivasalla, kunnes nelisen vuotta sitten kuoli hoitamattomaan syöpään, joka piti hänet kammoamassaan kunnan vuokrakerrostalossa viimeiset aikansa.

Minulla sentään olisi teltta ja polkupyörä.

Ei näy valoa

Koska täällä kuusi ihmistä oli sitä mieltä, että haluaa lukea kuulumisiani, vaikka ne ovatkin syvältä ja poikittain, niin minä sitten jatkan kirjoittamista. Tämänkään kertaiset kuulumiseni eivät ole mitenkään riemastuttavia, mutta koska aina silloin tällöin joku täällä kommenteissa ehdottaa minulle työkyvyttömyyseläkkeelle hakeutumista, niin kerron nyt siitä asiasta.

Kun keväällä TYP:ssä sanoin uudelle virkailijalleni, että tavoitteeni on eläke, minut laitettiin ensin terveydenhoitajalle ja nyt vielä lääkäriin kaiketi juuri työkyvynarviointia varten. En tajua miksi, koska on ihan selvää, ettei työkyvyttömyydestä ole toivoakaan. Ei ADHD sen enempää kuin masennuskaan ole nykyisin enää peruste työkyvyttömyyseläkkeelle. 

Kun lääkäri oli kuunnellut ja katsellut säälittävää itkuani kokonaisen tunnin, hänkin tuli siihen lopputulokseen, että olen sekä työkykyinen että -haluinen. Eläkkeestä on turhaa haaveilla ennen vuotta 2040. Vaikka minut jostain ihmeen syystä johonkin työhön huolittaisiinkin, ongelmana on se, etten edes keksi, mikä olisi sellainen työ, jota jaksaisin tehdä. Tai no, jaksaisinhan minä aina vaikka mitä työtä. Minä en sitten vaan jaksa elää, kun kympin tyttönä hoidan aina sataprosenttisesti hommani. Samalla koko muu elämä murenee ympärillä, kun pistän kaikki paukut työstä selviytymiseen, etten joutuisi julkiseen häpeään. Ja lopulta tulee se totaalinen stoppi.

Minun olisi jo 90-luvulla pitänyt tajuta, että kyse on burnoutista ja jäädä sairaslomalle heti ensimmäisen työpaikalla kokemani romahduksen jälkeen. Mutta ei, minä en ymmärtänyt asiasta mitään muuta, kuin että "en halua elää näin" ja jättäydyin työttömäksi. Silloin niin sai tehdä. Työttömyyskorvauksella myös pysyi hengissä ja pystyi jopa elämään ihan tyydyttävää elämää. Sen jälkeen olen luovinut työelämän sivussa, ja jokaisen romahduksen jälkeen väistellyt sairauslomaa. Idiootti. Kuinka monta kertaa olenkaan sanonut saikkua tarjoaville lääkäreille, että "en tarvitse, olen työtön" tai "en tarvitse, olen yrittäjä". 

"En halua elää näin" on tulkittu niin, ettei minua huvita työnteko, kun en ole osannut eritellä, mikä siinä elämisessä tökkii. Nykyisin osaan. En jaksa työssäkäyvän ihmisen elämää, koska sosiaalisuuskiintiöni täyttyy työkavereiden ja asiakkaiden olemassaolosta, eikä minulla riitä sitten voimia pitää huolta ystävyys-, perhe- ja seurustelusuhteistani. Sosiaaliset suhteet ovat minulle usein hyvin työläitä. Kun automaattisesti teen sitä, mitä kaikki neurovammaiset tekevät, eli "maskaan" koko työpäivän, minulta loppuu energia. En siedä toisten asettamia vaatimuksia enkä aikatauluja. Kun minulla ei riitä voimia työpäivän jälkeen muuhun, kuin siihen, että saan räävittyä kasaan seuraavan päivän eväät ja vaatteet ja pakottauduttua suihkuun, jotta olisin ihmiskelpoinen, niin oma elämäni katoaa kokonaan. On jäljellä vain työ ja työhön valmistautuminen. Ja kysymys: mitä mieltä on tällaisessa elämässä?

Lääkäri arvioi, ettei ADHD ole se syy, miksi minä en työelämässä jaksa, vaan autismi. Asiat, jotka minut aina kaatavat työelämässä ollessani, ovatkin kuulemma enemmän autismin kuin ADHD:n oireita. Kyllä niissä ADHD-tutkimuksissa ääneen mainittiin, että minulla on autismipiirteitä, mutta ei niistä silti mitään mainita kirjauksissa. Nämä kaikki hankaluudet ovatkin sitten kai autismia. Ilmankos ei ADHD-lääkkeistä ollut apua edes kuntouttavan työtoiminnan sietämiseen. Mutta enhän minä myöskään siedä yksitoikkoista työtä ja samanlaisena toistuvia päiviä. Sellainen masentaa minut. Eikös se ole ADHD:ta esimerkillisimmillään? Huoh. Alan olla kyllästynyt koko diagnoosiin. Se toki selitti minulle elämänmittaiset vastoinkäymiseni ja jatkuvat epäonnistumiseni, mutta ei se minua auta selviytymään tästä kovasta paskayhteiskunnasta. Eikä minulle sen varjolla anneta yhtään armoa.

Tämän kaiken takia osa-aikainen työ on ollut ainoa, jota olen jaksanut edes jollain lailla. Kun olin käsityöyrittäjä, päätoiminen yrittäjyys oli pelkkä teoreettinen määritelmä. En minä koskaan käytännössä tehnyt täyspäiväisesti töitä. Minun päiväni olivat omatahtinen mylläkkä kotia, avioliittoa, harrastuksia ja työntekoa. Vain silloin, kun oli deadline, kuten myyntitapahtuma, puskin täysillä eteenpäin ja olinkin sitten ihan poikki sen jälkeen pari viikkoa. Lopulta tuokin työtapa kävi ylivoimaiseksi ja jatkuva rahan miettiminen lannisti minut. Pääsin Postiin osa-aikatyöhön. Valitettavasti se työ veikin minut kokonaan, eikä vain ajallisesti vaan myös henkisesti.

Jouduin nyt lääkärillä ottamaan vastaan lähetteen nepsyvalmennukseen, koska en keksinyt mitään perustetta kieltäytyä. En todellakaan jaksaisi mitään valmennuksia. En jaksaisi nykyisin edes leikkiä! Miten hitossa jaksaisin jotain valmennusta, jossa taas jatkuvasti tulen saamaan konkreettisia esimerkkejä siitä, miten vääränlainen minä tähän maailmaan olen? Eihän se tuo minulle työtä, jolla pysyisin hengissä. Kaikki ongelmani ratkeaisivat, jos en joutuisi pärjäämään näin vähällä rahalla.

Olen oikeasti itkenyt lähes taukoamatta siitä saakka, kun toimeentulotukien takaisinperintämahdollisuus ilmaantui tajuntaani. Eli kolme viikkoa. Tuntuu kyllä paljon pidemmältä ajalta. En vaan enää päässyt irti tästä masennuksesta, kun se minut kunnolla nielaisi. Mikäänhän ei itkemällä muutu, mutta silti minä itken. Jos joku erehtyy kysymään, mitä kuuluu, vastaan itkulla. Hävettää itkeä koko ajan kaikkialla, julkisilla paikoillakin. Kun yritän mennä nukkumaan, menenkin itkemään. Kun alan tehdä jotain kotihommaa, alankin tehdä itkua. Kun käyn uimahallissa, pidättelen itkua jumpatessani ja repeän päästessäni pihalle. Itken nytkin, kun säälin itseäni niin helvetisti.

Lääkärin mielestä minun viime vuosien lamaannukseni ei johdu vanhenemisesta, vaan loppuunpalamisesta. Taas? Taas ilman syytä? Niinkö?

Olen kuulemma elänyt kriisimoodissa yli 2 vuotta eli siitä saakka, kun hallitus alkoi uhkailla leikkauksillaan. Ensin minä pelkäsin kuviteltua konkurssiani, ja kun ne kaikki uhkaukset sitten toteutuivat, ja minä jouduin oikeasti elämään näin, olen ollut katkeamattoman stressin alla. En pysty ajattelemaan muuta kuin rahaa. Siksi minä en jaksa leikkiä, ulkoilla, piirtää, liikkua... Nyt tämä asuntojen omistamisen vaarallisuus oli sitten se viimeinen niitti, joka tipautti minut masennukseen. Näen tällä hetkellä pelkkää tuhoa kaikessa: yläkerta vie minut tuhoon, Helmut vie minut tuhoon, oma kotini vie minut tuhoon ja parisuhteeni vie minut tuhoon. 

Onneksi lääkäri oli fiksu ja tajusi ihan itsekin olla tyrkyttämättä mielialalääkkeitä, eikä minun tarvinnut alkaa selittää, etteivät ne ole näiden vuosikymmenien aikana mitään masennusta minulta koskaan parantaneet tai poissa pitäneet. Hän jopa totesi, ettei ADHD-masennus parane lääkkeillä ja selitti eron normaalin ja ADHD-masennuksen välillä. Tavallinen, lääkkeillä hoidettava masennus kuulemma alkaa hitaasti ja parantuu hitaasti. Siinä on loiva kaari pohjamutiin ja sieltä pinnalle. ADHD-masennukseen taas tipahdetaan yhtäkkiä, ja sieltä myös singahdetaan ylös yhtä lailla salamana siinä vaiheessa, kun kuormittava elämäntilanne helpottaa. Tämä jälkimmäinen onkin minulle tuttu kuvio. Vaikka ADHD-masennuksen ja tavallisen masennuksen oireet ovat samat, ne rakentuvat tyystin eri tavoin. 

Mutta entä jos se elämänkuorma ei kevene? Koskaan? Tai edes vuosiin? Jos jaksaisin, voisin kasata tämän blogin tai instan perusteella aikajanan, joka näyttäisi, miten ADHD-masennukseni on vaihdellut eron jälkeen elämäni muutosten mukaan. Onnellisuusaikoja on ollut, kuten myös niitä pahimpia pohjia. Nyt juuri minä tiedän olevani tosi syvällä, mutta tiedän myös, että tämä kituminen saattaa mennä ohi joskus jollain tapaa. Älkää kuitenkaan sanoko minulle, että "kaikki kyllä järjestyy", koska minun pääni ottaa sen lupauksena ja jos te lupaatte sellaista, minä odotan teidän myös järjestävän kaiken.

Tunnen oikeasti olevani vankina omassa elämässäni. Eihän se niin voi olla, vaan minulla pitäisi olla kaikki valta asioiden muuttamiseksi. Minun pitäisi nyt keksiä, miten luovia eteenpäin näillä yhteiskunnan uusilla säännöillä. Mutta kun en nyt osaa!