Entinen Sussu ja nykyinen Sussu

Etsin Heilalle ruosteenpoisto-ohjetta täältä blogistani ja kun sen löysin, jäin nalkkiin. Luin ja luin ja luin yli vuosikymmenen takaisia postauksia elämästäni Immolassa, kunnes silmäni väsyivät niin, etten enää saanut selvää kirjaimista. Niin paljon intoa, iloa, tekemisen riemua, tehokasta touhua ja aina jotakin uutta. Huumoria. Iloa omasta työstä. Ennentuntematona elämänriemua. Kiitollisuutta. Myös pettymyksiä ja virheitä, joista mentiin yli. Minua nauratti se, miten monessa pienessä välihuomautuksessa ja sivulauseessa näkyy se, mikä sittemmin ADHD:ksi paljastui. 

Kaipaan aivan hirveästi sitä hyperaktiivista Sussua, jonka tekstejä luin. 

Miten karmeaa onkaan, että siitä Sussusta tuli tämä nykyinen, joka ei saa mitään aikaan. Tämä blogi oli aiemmin käsillä tekemisen ilosanomaa, mutta nyt tämä on enimmäkseen masennusmölinää. Miten te siellä ruutujen toisella puolella oikein kestätte minua? 

Minulla meni aika pitkään päästä jaloilleni eron jälkeen, eikä se kai ole mikään ihme. Kun ihminen todella menettää kaiken sen, mistä koko ikänsä on haaveillut ja mistä sitten sen saavutettuaan on ollut läpeensä kiitollinen ja onnellinen, niin mitä tapahtuu? Sielu särkyy ikiajoiksi. Seitsemän vuotta sitten minuun pesiytyi katkeruus, jota en näköjään olekaan pystynyt itsestäni karistamaan. Tunnistan sen itsessäni aina, kun masennus nousee voitolle. Minulla oli kaikki, ja minä sössin kaiken. 

Vaikka olen sopeutunut uuteen elämääni, niin Immolan menettämisestä minä en tule koskaan toipumaan. Arvelen nimittäin, että elinympäristöllä on tosi paljon tekemistä muuttumiseni kanssa. Kun kotini ja talouteni eivät enää tarjoakaan niitä mahdollisuuksia ilmaista itseäni kuten aiemmin, minä surkastun. Minulla on amputoitu olo. 

Mutta onnistuinhan minä kuitenkin lopulta sietämään uutta elämääni ja jollain tapaa jopa tykkäämään uudesta kodistani. Sain jotain uskoa siihenkin, että pystyn ainakin osittain hankkimaan toimeentuloni yrittämisellä. Hankin uudet koneet, päivitin osaamistani ja tein suunnitelmia. Mutta sitten tämä hallitus pääsi valloilleen. Minusta on nyt revitty irti kaikki se, mitä olin viime vuosina onnistunut uudelleen rakentamaan: itseluottamus, halu pärjätä ja lupa unelmoida. Kaikki se, mitä olin saanut rakennettua pystyäkseni elämään elämisen arvoista elämää, tuhottiin. Ensin vietiin työttömyyskorvauksesta satasia. Sitten vietiin asumistuen myötä lisää satasia. Kaikki muuttui toimeentulotuelle tippumisen takia hankalaksi ja nöyryyttäväksi paperisodaksi, jossa jokainen kolikko on raportoitava ja sen riittävyys venytettävä äärimmilleen.

Yläkerrasta luopumisen minä vielä opin hyväksymään, mutta seuraavaksi viedään toimeentulotuesta niin iso siivu, ettei minulla ole enää mitään mahdollisuutta pitää Helmutia tai edes jotain pientä autoa, sitä viimeistä oljenkorttani, joka veisi minut edes välillä pois tästä kuolettavasta arjestani. 

Ainahan minä olen masentunut vastoinkäymisistä. Kun masennukseen minut vienyt elämäntilanteeni sitten korjaantuu, masennuskin väistyy. Nytpä en vaan tiedä, miten korjata tämä, mikä on rikki. Joku radikaali ratkaisu on varmasti olemassa, mutta en näe sitä. Ehkä joku toinen elämänvaihe on vielä tulossa, tätä parempi tai tätä pahempi. 

Vaikka minä näin vanhemmiten tarvitsen entistä enemmän pysyvyyttä ja olen entistä paljon huonompi sietämään muutoksia ja siirtymävaiheita, niin minä silti tarvitsen pientä vuoristorataa elämääni. Mutta minun täytyy itse saada olla jarrumiehenä. Tarvitsen vaihtelua, jolle itse luon raamit.

Lopettelen taas kerran bloggaamisen toistaiseksi, sillä en halua olla tämä syvästi masentunut tyyppi, joka levittää ympärilleen pahaa mieltä. Sitten, kun (jos?) minun elämästäni tulee niin mielenkiintoista, että siitä riittää jotain kertomisen aihetta, ehkä yritän uudelleen. Onhan minun ihan pakko löytää se vanha Sussu takaisin, koska muuten tässä elämässä ei ole enää mitään pointtia. Miksi elää vain kärsiäkseen?

Tulevaisuus

Nyt minulle lopultakin soitettiin Kelasta. Puhelimessa oli mukava, nuorelta kuulostava poika, joka sanoi, että heillä on tähän vastaamiseen mennyt jostain syystä luvattoman kauan aikaa ja hermostumatta antoi minun itkeä rauhassa. Mutta nyt minulla vihdoinkin on vastaus, ja hän lupasi sen laittaa myös kirjallisena OmaKelan viesteihin. 

Yläkerran asunnon hallintaanotto on ollut syynä sille, etteivät nämä nyt minulle maksetut toimeentulotuet ole takaisinperinnän alaisia. Vasta hallintaanoton päättymisen jälkeen eli ensi maaliskuussta alkaen on mahdollista, että minulle myönnettäviä toimeentulotukia voidaan alkaa periä joskus takaisin. Ja silloin päätöksessä tulee olemaan maininta takaisinperinnän uhasta. Näitä nyt tänä vuonna maksettuja (ja mahdollisesti maksettavia) toimeentulotukia minulta siis ei voida viedä jälkeenpäin pois. Olen turvassa helmikuun loppuun saakka.

Minulla todellakin on nyt siis kaksi vaihtoehtoa: minun on päästävä kokonaan eroon joko toimeentulotuesta tai asunnosta.

Olen tässä odotellessani ehtinyt tekemään paljon laskelmia, tavoitteena toimeentulotuesta vapautuminen. Yritystoimintani olisi oltava kokoaikaista ja näin ollen liikevaihtoni pitäisi olla ainakin 30 tonnia. Siihen en ole koskaan kyennyt, en edes vanhoina hyvinä aikoina eli se suunnitelma voidaan unohtaa. Näin ollen tarvitsisin yritystoimintani lisäksi palkkatyön, jonka bruttopalkka on vähintään 1400 euroa kuussa. Eikö se olisi jo kokoaikatyötä? 

Jos taas lopettaisin yritykseni kokonaan, minulta menisi ainoa realistinen mahdollisuus ansaita itse rahaa eli toimeentulotuen osuus itse asiassa kasvaisi pitkässä juoksussa. Yrityksen pitäminen sen enempää kuin sen lopettaminenkaan ei siis ole ratkaisu. Jos kuitenkin lopettaisin yrityksen, riittäisi 1000 euron bruttopalkka sovitellun työmarkkinatuen kaverina. En ole satavarma näiden laskelmieni paikkansapitävyydestä, koska itkun läpi laskiessa jopa taulukkolaskentaohjelma voi mennä sotkuun. Sitäpaitsi kun hallitus tekee sosiaalitukiin muutoksia nopeammin, kuin kukaan pysyy perässä, minun on ihan turhaa edes tehdä mitään laskelmia ensi vuodelle.

Olen yhä yrittänyt tutkia työpaikkailmoituksia niinkuin olen tehnyt viimeiset pari vuotta. Se aiheuttaa vain lisää itkua ja epätoivoa. Vaikka tiedän, mitä kodin ulkopuolella työskentely minulle tekee, hain myös puolen vuoden työllistyshommaa kaupungilta, koska ilmoituksessa luvattiin, ettei tarvitse osata mitään etukäteen. En kelvannut edes haastatteluun. 

Tajusin senkin, että niin kauan, kun joudun turvautumaan toimeentulotukeen, en voikaan pitää verkkokauppaa, koska toimeentulotukihakemuksessa täytyy tietää kuluvan kuukauden tulot. Mutta eihän verkkokaupan myyntiä voi tietää etukäteen! 

Koska en ole saanut toimeentulotukea toukokuun jälkeen, laitoin ensi vuoden kalenterit nyt äkkiä ennakkomyyntiin ja rajasin viimeisen tilauspäivän jo ensi kuun alkupuolelle. Sen jälkeen voin sitten tarpeen vaatiessa laittaa lokakuun toimeentulotukihakemuksen Kelalle, kun minulle ensin on selvää, paljonko kalentereita tilataan ja paljonko niiden painatuksen ja postituskulujen jälkeen jää rahaa. Kunhan näytekappale saapuu painosta, voin alkaa kunnolla mainostaa kalenteria.

Koska näköpiirissäni ei siis ole mitään keinoa, jolla pääsisin eroon toimeentulotuesta, jää ainoaksi vaihtoehdoksi yläkerran asunnosta eroon hankkiutuminen. Sen omistamiseen liittyy takaisinperintäuhan lisäksi muitakin liian isoja riskejä. Jos vuokralainen haluaakin muuttaa jossain vaiheessa pois, ja asunto jää tyhjäksi edes kuukaudeksi, sen satojen eurojen vastike napsahtaa minun kukkarooni. Jos siellä hajoaa uuni tai jääkaappi, sekin napsahtaa minun kukkarooni. Siis siihen kukkaroon, jossa ei ole enää yhtään mitään. Asunnosta on siis päästävä kevään korvalla eroon hinnalla millä hyvänsä. Olen jo hyväksynyt sen, ettei unelmani kahden asunnon yhdistämisestä tule koskaan toteutumaan. Mutta nyt olisi hyväksyttävä sekin, että sinne voi jatkossa muuttaa kuka tahansa, enkä minä enää voi itse valita sinne hiljaisesti elävää asukasta. On hyväksyttävä se, että sekoan lopullisesti kuunnellessani yläkerran telkkaria, koiran haukuntaa, ihmisten puhetta tai muita "normaaleja elämän ääniä". On hyväksyttävä se, että joudun pettämään lupaukseni yläkerran pojalle siitä, että hän saisi asua siinä niin kauan kuin haluaa.

Sen jälkeen minä sitten voinkin sitten lopettaa yrityksen, lakata haaveilemasta enää yhtään mistään ja alistua kohtalooni olla ikuisesti yhteiskunnan pohjasakkaa. Joudun muiden työttömien lailla nöyryyttämään itseäni jatkuvasti hakemalla työpaikkoja, joihin minulla ei ole kykyä. Jos minut velvoitetaan jonnekin työnhakukurssille tai kuntouttaviin, saan sentään 9 euroa ekstraa päivässä. Ainakin toistaiseksi ne yhdeksäneuroiset kun ovat sallittua tuloa toimeentulotukilaisille, siis ihan oikeasti plussaa.

Mutta eiköhän hallitus voisi viedä nekin meiltä pois? Uusimpana riemuna luin juuri 3%:n pienennyksestä perustoimeentulotukeen. Se olisi melkein 20 euroa kuukaudessa minun kohdallani - aivan helvetin iso raha! Myös 150 euron suojaosa poistetaan eli se viimeinenkin pieni summa, jonka tienaamisesta vielä on taloudellinen hyöty, tullaan tuhoamaan. Nyt ne ovat myös julkistaneet suunnitelmansa yleistuesta. Se olisi tarveharkintainen tuki, joka korvaa työttömyyskorvauksen. Toivon, että "tarveharkintainen" ei tässä kohtaa tarkoita sitä, että omistamiskielto tulisi koskemaan kaikkia työttömiä, eikä pelkästään meitä, jotka saamme joskus tai aina toimeentulotukea. Minä en ymmärrä, miten hallitusporukka pystyy kirkkain silmin YHÄ väittämään, että viemällä lisää jo muutenkin riittämättömästä sosiaalituesta, luodaan 1200 uutta työssäkäyvää! Vielä senkin jälkeen, kun he leikkauksillaan ovat jo ajaneet kymmenet tuhannet työttömiksi! Miksi he eivät vaan myönnä rehellisesti, että heidän ainoa tarkoituksensa on ajaa meidät kaikki tappamaan itsemme, kun meillä ei enää ole mitään edellytyksiä siedettävään elämään? Yhteiskunta pelastuu, kun köyhät katoavat luonnollisen poistuman kautta.

Olen yrittänyt kaikkeni pitääkseni ajatukseni poissa tulevaisuuden uhkakuvista, mutta en onnistu oikein mitenkään. Olen pyrkinyt käymään kävelyllä vaikka sataa ja aloittanut taas vesijumppakauden, koska kun kroppa voi paremmin, se vaikuttaa myös mielen hyvinvointiin. Jumpatessa ja kävellessä aivoilla kuitenkin on ihan liikaa tilaa pyörittää ajatuksia ja matalapaine tekee kaikesta mössöä. Askarteluun tai leikkimiseen, minkäänlaiseen käsillä tekemiseen tai kavereiden tapaamiseen minulla ei riitä nyt toimintakyky. Olen lamaantunut, itkuinen ja katkera ja se kuvottaa minua. Inhoan nykyistä itseäni niin paljon, etteivät sanat riitä.

Ainoa, mikä helpottaa oloa vähäksi aikaa kerrallaan, on todellisuuspako. 

Olen käynyt viikon sisällä kolme kertaa elokuvissa, sillä leffoja katsoessani unohdan oman elämäni. Valitettavasti minulla on enää vain yksi sarjalippu jäljellä ja kotona netistä katsotuilla elokuvilla ei ole samaa todellisuuspakovaikutusta kuin elokuvateatterissa.

Rauhoittavan lääkkeen otan silloin, jos nukkumaan mennessäni uppoan niin syvälle, etten saa itkua millään muulla loppumaan. Yritän välttää lääkkeen ottamista viimeiseen saakka, koska säännöllinen käyttö aiheuttaa masennusta. Yhtenä iltana huomasin, että ajatuskelani rauhoittuivat, kun otin pienen lasillisen Bailey'siä, jonka sain kesän alussa saksantuliaisina. Aika vaarallista, että alkoholi helpottaa oloa, eikö? Onneksi pullossa on vain muutamaksi illaksi kulaus helpotusta tarjolla, eikä minulla ole rahaa itse ostaa lisää.

Viime yön nukuimme hotellissa kuohkeiden untuvatäkkien hellässä sylissä. Vuosi sitten lomaosake-esittelyssä tienaamani lahjakortti oli menossa vanhaksi, ja kaikeksi onneksi Holiday Clubilla oli isot syystarjoukset. Lahjakortti kattoikin nyt kahden ihmisen yön Rauhan kylpylähotellin prinsessahuoneessa, aamupalan, kylpylän ja saunamaailman. Teimme ihanan iltapäiväkävelyn tyrskyävään niemenkärkeen, söimme hotellihuoneessa minun laittamani eväät ja lilluimme kylpylässä. Tällä kertaa jopa kylpyläkin oli ihana kokemus, eikä tavanomainen maanpäällinen helvetti. Lapsia kun ei ollut nimeksikään ja allasosastolla olikin hiljaista. Muutaman tunnin ajan minä pystyin unohtamaan oman elämäni ja rentoutumaan. Vasta nukkumaan mennessäni ahdistus hyökkäsi vahvana kimppuuni.

Minusta on ollut ihan kauheaa todeta, miten minulta on kadonnut kaikki toivo ja halu edes yrittää mitään näiden viimeisten parin vuoden aikana. Ensin oli se hirveä pelko, kun sosiaalitukien kiristyksillä uhkailtiin. Sitten, kun ne vähä vähältä toteutuivat ja jouduin sopeutumaan uusiin sääntöihin ja ennenkokemattomaan köyhäilyyn, olen hajonnut yhä pahemmin palasiksi. Vaikka minä päätin aluksi, että en sorru siihen ajatteluun "ettei kannata tehdä töitä, kun täysin työttömänä saa yhtä paljon rahaa", en enää pysty sitä vastustamaan. Tämä, että tekee töitä oman kykynsä mukaan ja joutuu silti elämään köyhyysrajan alapuolella, on hirvittävän musertavaa ja nöyryyttävää. 

Kun kesäkuussa sain laskuttaa ison summan keväällä tekemistäni töistä, sen rahan on pitänyt riittää ainakin näihin päiviin asti. Ja koska auton korjaamista ei katsota hyväksyttäväksi menoksi, olen joutunut venyttämään penniä aivan tolkuttomasti. Selviydyin kesästä pitkälti ystävieni armollisuuden ja anteliaisuuden ansiosta. Tässä kuussa en ole voinut enää ostaa lääkkeitä. Toivon, että minulle sentään jo lokakuuksi myönnettäisiin toimeentulotukea. Nyt kun uskallan sitä hakea, Kelan pojan luvalla.

OmaKoti ja OmaKela

Viime perjantaina satuin taas kerran lukemaan uutisista jotain, joka pani minut palasiksi. Voiko minulle käydä samoin, kuin tuon artikkelin haastateltaville? Että joskus tulevaisuudessa Kela periikin minulta takaisin näitä toimeentulotukia, joita nyt joudun sieltä anelemaan?

Olen tottakai kertonut omistuksistani tehdessäni hakemuksia. Pelkäsin etukäteen, että minun käsketään myydä yläkerran asunto, mutta ihmeekseni ja helpotuksekseni niin ei tapahtunut, vaan minulle myönnettiin keväällä toimeentulotukea. Eihän se asunto tosiaan tuota penniäkään. Päätöksissä väännetään rautalangasta ihan kaikki muu, mutta kumma kyllä, niissä ei todeta yhtään mitään tuohon asuntoon liittyvää. Ja vaikka luen uudelleen ja uudelleen, en löydä niistä mainintaa takaisinperinnän uhasta. Kelan nettisivuja kaivelemalla löytyy kuitenkin hyvin selkeäsanaisesti: 

Toimeentulotuki tai osa siitä voidaan periä takaisin, jos sinulla on tuloja tai varoja [...] mutta ne eivät ole käytettävissäsi silloin, kun toimeentulotukea myönnetään. Tällaista varallisuutta on esimerkiksi [...] sellainen omistamasi kiinteistö tai asunto-osake, jossa et itse asu.

Kelan on haettava lupa toimeentulotuen takaisinperintään hallinto-oikeudelta. Ennen kuin Kela tekee hakemuksen hallinto-oikeudelle, kuulemme sitä henkilöä, jolta tuki ollaan perimässä takaisin.

Halusin saada ihan varman ja yksiselitteisen vastauksen siihen, voiko Kela joskus yllättäen periä näitä jo maksamiaan tukia minulta takaisin, vaikkei sellaisesta ole varoitettu. Entä jos tukiin tosiaan kytkeytyy jatkossa takaisinperinnän uhka, ilmoitetaanko siitä heti tukipäätöksessä eikä vasta jälkeenpäin hallinto-oikeuden lupaa haettaessa? Uskallanko edes hakea lokakuulle toimeentukea vai jätänkö kaikki laskut maksamatta ja näen nälkää? 

Soitin Kelaan. Asiakaspalvelija sanoi: "Ymmärrän huolesi, mutta en osaa vastata sinulle."

Laitoin OmaKelan kautta viestin. Siihen ei ole vieläkään vastattu, viikko on kulunut.

Tiistaina jonotin Kelan toimipaikassa tunnin tuijotellen virkailijan ovessa olevaa slogania. Elämässä mukana, muutoksissa tukena. Sain kasvotusten vastaukseksi pelkkää arvailua. "Todennäköisesti ei peritä takaisin, koska se on niin raskas prosessi. Ei niitä takaisinperintöjä paljon tehdä. Ei uutisissa kerrota koko totuutta." Ei vakuuttanut.

Lupasivat, että asiantuntija soittaa minulle. Pitää odottaa. Mutta koska se soitto tulee? Ei tietoa.

Luuletteko, että minä olen osannut ihan rauhassa vain olla, että kassellaan kassellaan, kaikki selviää, asioilla on tapana järjestyä? No en helvetissä ole osannut. Olen kokonaisen viikon ajan itkenyt. Olen nukkunut surkeasti. Sydämeni on hakannut niin hirveällä tahdilla koko ajan, että oikeasti pelkään jo saavani sydänkohtauksen. Vatsaani koskee tauotta niin paljon, että haluaisin vetää sen veitsellä halki. Oloni on kaikin puolin täysin sietämätön. Ei minun kroppani eikä mieleni kestä tällaista stressiä. 

Tarvitsen ihan yksinkertaisen vastauksen: kyllä peritään tai ei peritä! 

Ja jos kyllä, niin mitä minun pitää tehdä? Myydä asunto heti paikalla? Tietysti. Mutta kuka olisi niin tyhmä, että ostaisi yksiön, 

- jonka vastike on melkein 430 euroa kuussa

- joka on taloyhtiön hallintaanottama

- jossa on vuokralainen, mutta vuokratuloja ei isojen vastikkeiden takia pysty saamaan

- jonka vastikkeissa ei ole toivoa laskusta, koska lämmitysmuoto on maakaasu ja maakaasun hinta nousi pilviin Venäjän hyökättyä Ukrainaan

- joka on 100-vuotiaassa talossa, johon olisi tehtävä mittavia remontteja tulevaisuudessa lainarahalla

- joka sijaitsee Imatralla, josta tuli itärajan sulun takia kuoleva kunta ilman työpaikkoja ja peruspalveluita?

Minä olin niin tyhmä, että ostin. Ehkä joku toinenkin voisi olla? Ehkä joku muukin rakastuisi tähän meidän satukirjamaiseen Melukyläämme niin paljon, että haluaa omistaa täältä ikioman kodin? 

Mutta moni muukin tässä talossa on yrittänyt myydä osakettaan siinä onnistumatta. Viimeisin myyntihalukas sai todeta, että välittäjät eivät edes suostu ottamaan näitä myyntiin! Ja mitäpä sitten tapahtuu, jos ostajaa ei löydy edes minipienellä hinnalla? Onko minun lahjoitettava asunto pois vain siksi, että köyhällä ei ole oikeutta omistaa mitään? Entä kuka olisi sellainen ihminen, jolle haluaisin antaa niin ison lahjan ja joka vieläpä voisi ottaa sen vastaan?

Koska tämä kaikki on pannut minut ihan pahasti pois tolaltani, olen uponnut uhkakuvien pyörteisiin. Olen aiemmin kuvitellut, että kotini olisi loppuelämäni turva, koska ei omaa kotia voida ulosmitata. Mutta sitten tajusin, mitä merkitsee käytännössä se, ettei rahoitusvastikkeeseen saa toimeentulotukea lainkaan. Jos nimittäin ei pysty maksamaan oman kotinsa rahoitusvastiketta, tekee velkaa taloyhtiölle, joutuu häädetyksi ja muuttamaan pois. Ja siinä vaiheessa se koti sitten onkin vapaata riistaa ulosottajalle. 

Oma koti ei olekaan turvapaikka. Sen omistaminen onkin hirvittävä riski. Ainoa keino selviytyä olisi päästä täysin eroon toimeentulotuesta. Mutta nykyisin toimeentulotuesta ei pysty vapautumaan ilman kokoaikatyötä. 

Tee itse idolisi

Joskus minä jään jumiin juttuihin, joista alkaa muodostua pakkomielle. Minä ymmärrän sen kyllä itse, ja tajuan, että sille pitää panna stoppi. Tässä joitakin aikoja sitten hoksasin, että YouTube ja Instagram ovat umpitäynnä vanhoja Guns N' Rosesin keikkataltiointeja ja haastatteluja sieltä vanhoilta hyviltä ajoilta. Ja niihin minä sitten katosin. Tunti toisensa perään, päivästä toiseen, vierähti viikko ja kaksi...

Instagram tuuppasi minulle koko ajan lisää, sen taidonhan se osaa. Juuri, kun olin saanut Instan käytön taas hallintaani ja uskaltanut laittaa sen uudelleen kännykkääni, olin jälleen tilanteessa, jossa en pystynyt vastustamaan sitä. Kun hoksasin, että nyt on mennyt liian pitkälle, eli en pystynyt tekemään mitään muuta kuin katselemaan niitä videoita, piti asialle tehdä jotakin. 

Minun tapani oli tällä kertaa näköjään se, että askartelin oman Axl Rose -nuken ja ymppäsin sen muihin nukkeleikkeihini. Ja sillä lailla tämä obsessio sitten selätettiin.

En ole aikapäiviin innostunut mistään askartelusta niin paljon kuin nyt tämän nuken tekemisestä. Vanha tuttu suhinapää valtasi minut ja nautin jokaisesta vaiheesta. Ihanasti löysin kaikki tarvittavat materiaalitkin valmiina omista varastoistani. Olen oikeasti valtavan ylpeä tästä nukesta. Mielestäni onnistuin ihan täydellisesti sen vaatteissa. Kun rakkaudella tekee, syntyy aina hyvää jälkeä.

Teen aivan liian harvoin asioita käsilläni nykyisin, kun mihinkään ei mahdu enää mitään uutta tavaraa. Ja käsillä tehdessähän sitä tavaraa syntyy. 

Mutta kun käsillä tekemisen tilalle tulee ruudun tuijottaminen, on syytä suruun.

Monesti juuri överiksi vetämisellä pääsen irti orjuuttavista tavoistani. Niinpä ensin askartelin ja leikin itseni näännyksiin ja lakkasin sitten tuijottamasta videoita ja näkemästä unia Axlista.

Nyt Axl-nukke seisoo tässä tietokoneeni vieressä pöydällä lyhdystä väsäämässäni vitriinissä. Instagramia yritän rajoittaa ja poistan sen kännykästä pian, jos turhien videoiden selailu ei muuten lopu (nykyisin se syöttää minulle vain kaikkea tylsää ja jään silti katsomaan niitä). On niin sääli, että Insta muuttui orjuuttavaksi videosaasteeksi, vaikka se aiemmin oli helposti hallittava ja iloa tuottava väline nukkeleikeissä.

Entäpä se nykyinen Guns N' Roses... kiitos ei. Minusta on ihanaa nähdä, että Axl, Slash ja Duff vaikuttavat voivat hyvin. Slash yhä lentää lavalla. Axl hymyilee. Duffista on kasvanut todellinen hottis. Mutta silti. Minä haluan muistaa vain sen Axlin, jota kuuntelin ja jota jumaloin 90-luvulla. 

En kuitenkaan halua ihan kokonaan kadota nostalgiaani.