Pelko pitää otteessaan

Olen alkanut arvella saavani sydänkohtauksen, jos nämä talousongelmat eivät pian saa jonkinlaista ratkaisua. Jatkuvassa pakokauhussa eläminen on sietämätöntä, ja vaikuttaa ihan takuuvarmasti myös fyysisesti. 

Pystyn hetkittäin vapautumaan pelosta, kun pidän itseni liikkeessä. Olen kyllä itkenyt tänä talvena monta kyyneltä uimahallin jumppa-altaaseenkin, sillä aina edes liike ei pidä kauhuja poissa mielestä.

Uskotteko, että hallitus on keksinyt vielä yhden tavan kurittaa minua epäonnistumisteni takia? Huomasin sen toissapäivänä, kun olin lähettämässä Kelalle vakuutuskirjaa, jotta he löytäisivät siitä syyn olla maksamatta minulle kotivakuutukseni osuutta toimeentulotuessa. Vakuutussummani kun ylittää jostain syystä 1,50 eurolla sallitun rajan. 

No, siinä Kelan sivulla silmääni sattui, että työmarkkinatuki ja peruspäiväraha yhdistyvät toukokuun alussa ja muuttuvat samalla tarveharkintaiseksi. Tuo tarveharkinta merkitsee sitä, että tietyt muut tulot, kuten MYYNTIVOITTO, vaikuttavat työttömyyskorvauksen saamiseen. 

Olen toivonut saavani yläkerrasta kymppitonnin. Sillä rahalla saisin maksettua oman kotini taloyhtiölainan osuuden ja äänieristettyä välikaton eli pystyisin jatkamaan täällä asumista. Mutta siinä olisi myyntivoittoa kolmisen tonnia. Olisin siis ihan uudella tavalla Kelan kiusattavana, kun työttömyyskorvauskin menisi. Minun on siis myytävä asunto ihan yhtä halvalla kuin olen sen hankkinutkin, jotta saisin pitää edes pienen työttömyyskorvaukseni. Hyvästi ääneristys, tervetuloa helvetti uuden asujan äänien armoilla.

Tässä vaiheessa pidän asuntoa varattuna yhdelle potentiaaliselle ostajalle. Tuleeko kaupat, selviää huhtikuun aikana. Mutta en tiedä, miten pystyn enää odottamaan. Jossain vaiheessa oloni alkoi jo olla parempi, mutta nyt kun tuon ostajaehdokkaan kanssa tuli viivytys, olen jälleen palannut todella huonoon jamaan. Tiedän ihan hyvin, että jos tämä meneekin mönkään, en jaksa enää edes yrittää. 

Yläkerran vastike on tällä hetkellä 500 euroa kuussa. Vuokraa yläkerran poika maksaa 495 euroa. Kuka olisi niin hullu, että ostaisi sellaisen asunnon? Taloyhtiöstä, jossa on isoja remontteja tulossa toisensa perään? No, yksi ihminen haluaa sen tehdä, koska tämä on ihanaa seutua ja koska hän ymmärtää, että vanha talo on synonyymi elinikäiselle remontille.

Jos yläkerrasta tosiaankin tehtäisiin kaupat, yksi iso riski ja sen aiheuttama pelko minulta lähtisivät pois, mutta ei sekään tietenkään ratkaisisi toimeentulo-ongelmiani. Toivon sen kuitenkin helpottavan tätä hirvittävää ahdistusta. Ja ei, minä en nyt käytä ahdistus-sanaa liian kevyin perustein.

Olen miettinyt sitä, että oman kotini myymisprosessi olisi vähemmän raskas kuin yläkerran. Ei tarvitsisi vaivata vuokralaista näytöillä, eikä sovitella kolmen ihmisen aikatauluja yhteen. En myöskään saisi sitä vaarallista myyntivoittoa, koska olen maksanut tästä yli tuplasti sen, mitä voin tästä nyt edes haaveilla saavani. Ja jos muuttaisin itse yläkertaan, kärsisin vähemmän naapuriäänistä. Kun asuisin siellä vähintään 2 vuotta, en joutuisi maksamaan myyntitulosta 30 prosentin veroakaan, jos sitten joskus joutuisin senkin myymään. Järkisyyt puoltavat oman kotini myymistä.

Mutta nämä tapetit, ikkunalistat, keittiönkaapit, pieni pihani - kaikki se, mitä olen suurella vaivalla ja myös rahalla saanut täällä aikaan panevat kapuloita sen ajatuksen rattaisiin. Yläkerrassa minua odottaisi alusta aloittaminen, eikä minulla kertakaikkiaan ole voimia sellaiseen. Ei, vaikka rakastan remonttia ja sisustamista.

Olen ymmärtänyt eläväni sellaista elämää, johon en tunne kuuluvani. En minä kuulu asumaan kerrostaloon. En kuulu asumaan yksiössä (Ei kai kukaan kuulu?! Ei yksiö ole mikään koti, ei ainakaan aikuisen ihmisen koti!) En kuulu jakamaan arkeani näiden ihmisten kanssa. En kuulu isännöitsijän tehtäviä tekemään, en ratkomaan lämmityskattilan ongelmia tai kirjoittelemaan kokouskutsuja ja pöytäkirjoja. En kuulu istumaan taulukkolaskelmaohjelman kanssa tuntikausia pyörittämässä toistenkin ihmisten rahoja. Ja silti tähän minä olen päätynyt ja tähän tulen jumiin jäämään. Unelmani omasta mummonmökistä kuolee, kun myyn yläkerran pikkurahalla ja joudun käyttämään ne rahat elämiseen.

Mihin minä kuulun? Minä kuuluin Immolaan Sulon rinnalle, ja sen elämän minä menin tuhoamaan. Huomaan surevani sitä asiaa nyt todella paljon. Luulin jo käsitelleeni meidän eromme, mutta näköjään en. Ihan kuin olisin tulossa hulluksi.

Villasukkia ja dokumentteja

Ylen Areena on tarjoillut minulle aina vaan uutta ja uutta katsottavaa historiadokumenttien muodossa. Tai vanhaa - osa dokkareista on vuosikymmenten takaa. Neulomus ja dokkari ovat rauhoittava yhdistelmä, joka merkitsee minulle jonkin sortin pakoa nykypäivän kauhuista.

Tässä postauksessa on kuvituksena sukkia, jotka tänä talvena ovat syntyneet sohvan nurkassa Areenan äärellä. Olen kokeillut ohuempaa Nalle-lankaa Seitsemän veljeksen lisäksi, koska minulla ei ole ollut kiire saada valmista. Vaikka kirjoneulesukat ovat minusta hienoimpia, olen tehnyt enimmäkseen raitaa, koska raitoja neuloessani voin vapaammin käyttää silmiäni ohjelman katseluun. Ihan sokkona minusta ei ole neulomaan, ja dokkareissa on kiinnostavaa kuvamateriaalia. Ehkä ensi talvena palaan kirjoneuleisiin siirtymällä historiallisten podcastien pariin, niitäkin kun näyttää Areenasta löytyvän.

Olen tämän ja viime talven aikana oppinut valtavan paljon ainakin Suomen sisällisodasta, bolsevikeistä, Stalinin vainoista, sukukansoistamme rajan tuolla puolen, talvisodasta, jatkosodasta ja Lapin sodasta, toisesta maailmansodasta eri vinkkeleistä katsottuina, vankileireistä, Suomen suhteesta Natsi-Saksaan, lasten kasvatuksesta entisaikoina, suomettumisesta, diktaattoreista, rautaesiripusta ja kylmästä sodasta.

Olen siis oppinut ihmisestä, joka ei opi yhtään mitään. Olivat ne valtaapitävät sitten kommunisteja, kansallissosialisteja, kapitalisteja, kristittyjä tai ihan mitä tahansa, niin aina ne keksivät jonkun ihmisryhmän, jota alistaa, sortaa, kiduttaa ja tuhota. Missä viipyvät valtaapitävät, joilla olisi lämmin sydän ja ymmärrys kaikkien yhdenvertaisuudesta?

Siihen nähden, miten hirveän raskaasti minä otan maailman nykyisen tilanteen, voi kuulostaa perin typerältä upottaa itsensä myös historian hirveyksiin. Jostain syystä entisaikojen koettelemuksien ajatteleminen kuitenkin on lohdullista: ne ovat mennyttä ja niistäkin ovat monet ihmiset selvinneet. Minun omat henkilökohtaiset ahdistuksen aiheeni ovat kovin vaatimattomia kaiken sen rinnalla, mitä olen sohvallani joutunut todistamaan. Olen katsellut välillä kepeämpiäkin juttuja, kuten tukkaheviä, suomalaisen teeveen tai rock- ja iskelmämusiikin kehitystä.

Dokumenttien katseleminen ja puikottelu on erinomainen keino pysyä irti kännykästä, koska sekä silmät että sormet ovat varattuina. Instagramin avatessani jään käsittämättömän helposti kiinni pakkosyötettyyn videovyöryyn, joka totta kai tuuttaa loputtomana virtana silmiini Epstein files -kauhua, ICE-kauhua ja suomalaisvasemmiston esiintuomia hallituksemme jatkuvia törkeyksiä. En pysty uskomaan silmiäni ja korviani, ja silti se kaikki todella tapahtuu. Suren tämän päivän nuoria, jotka ovat eläneet pelkkää kriisiaikaa ja samalla toivon, että juuri se, etteivät he ole koskaan saaneet elää tulevaisuuteen uskovassa, turvallisessa hyvinvointivaltiossa, olisikin heidän vahvuutensa. Itsehän olen täysin lamaantunut ja toivoton juuri siksi, että tiedän paremmasta.

Oma masennukseni on nyt edennyt pahimman ohi. Sain tammikuun alussa ihanan lääkkeen, joka auttaa minua nukahtamaan uudelleen, kun herään öisin. Siitä ei edes tule tokkuraista oloa kuten "normaaleista" unilääkkeistä, eikä se rajoita verenluovutusta kuten "normaalit" mielialalääkkeet. Kolmen ja puolen kuukauden unettomuuden jälkeen olin vuodenvaihteessa jo paljon pahemmassa jamassa kuin edes kauheana erovuonna 2018. Vaikka ongelmani eivät ole poistuneet, pikkuhiljaa itkeminen kuitenkin väheni ja nyt on jo päiviä, jolloin ei itketä yhtään. Olen alkanut saada vähän toimintakykyänikin takaisin: ompelin kaksi T-paitaa bambutrikoosta, jonka ostin jo toissa kesänä ja yhden mekon afrikkalaisesta painokankaasta, jonka sain viime kesänä. Tuntuu tosi mukavalta saada vihdoinkin jotain konkreettista aikaan.

Taloyhtiöön kytkeytyvä burn outini lieveni, kun pidin kuukauden "loman" WhatsApp-ryhmistä ja sitä myötä kaikista taloyhtiöön liittyvistä asioista. Sen olen jo oppinut näiden vuosien aikana, ettei täällä ikinä tule olemaan sellaista hetkeä, että saisi vaan elellä. Ihan koko ajan on menossa jokin ISO juttu, joka vaatii perehtymistä, rahaa ja taistelua. Aina, kun olemme puheenjohtajan kanssa huokaisseet, että "nyt kun tämä on hoidettu, niin saadaan levätä", joku uusi yllätys räjähtää käsiin. Viimeisimpänä yllätyksenä tuli pannuhuoneen kaasuvuoto, joka onneksi oli lämpölaitoksen omistamassa osassa putkistoa, mutta jonka jälkeen valitettavasti kaasukattilamme ei palautunut ennalleen. Se pitää käynnistyessään sellaista ääntä, että naapuritaloissakin on ihmetelty, mikä räjähtelee. Tiedossa on siis jälleen tuhansien eurojen rahanmeno, vaikka jo nyt kerätään isoja ylimääräisiä vastikkeita kaikista aiemmista vastoinkäymisistä selviytymiseen. 

Minä inhoan osakkeessa asumista kaiken sen takia, mitä joutuu kärsimään ja maksamaan toisten ihmisten sössimisten takia. Näin pienessä taloyhtiössä yhden osakkaan moka tai maksukyvyttömyys on kaikkien muiden kärsimys ja taloudellinen katastrofi. En oikein muutenkaan juurikaan näe enää järkeä omistusasumisessa, ellei koti sitten sattuisi olemaan puulämmitteinen ja vedetön hirsitalo jossain luonnonrauhassa. 

Mutta koska tässä nyt jumitan ilman mitään poispääsyn mahdollisuutta, yritän muistuttaa itseäni kaikesta, mikä täällä on hyvin. Ja onhan niitä hyviä juttuja paljon, jos vain jaksaa katsoa. En osaisi keksiä hienompaa paikkaa asua, kuin tässä Saimaan ja Vuoksen kainalossa.