Minähän selviydyin!

En tiedä, onko kiittäminen eilistä auringonpaistetta vai alkaako minun mieleni lopultakin uskoa, että olen selvinnyt pahimmasta. Minut on nimittäin vallannut nyt sellainen keveys, jota en ole tuntenut pitkään aikaan. Minä hypähtelin ja lauleskelin jopa ruokakaupassa haahuillessani!

Miten saattoikin olla niin hyvä tuuri, että asunto meni kaupaksi juuri viime hetkellä? Olin laskenut, että rahani riittäisivät elokuun loppuun saakka, jos eläisin todella kitsaasti. Vasta syyskuussa joutuisin hakemaan seuraavan kerran toimeentulotukea, jos en olisi siihen mennessä saanut jotain isompaa työhommaa. Nyt matkan aikana budjettini on kuitenkin paukkunut yli pahasti ja todellisuudessa olisin pärjännyt vain elokuulle saakka. Olisin siis joutunut tekemään nopealla aikataululla päätöksen kodittomaksi heittäytymisestä tai lisävelan kasvattamisesta Kelalle.

Mutta minähän nyt sitten kuitenkin ihan toden totta selvisin! Minun ei tarvitsekaan tehdä tuota karmeaa päätöstä! Juuri nyt mitkään asunnon myymiseen liittyvät harmit eivät tunnukaan oikein miltään. Minä selvisin! Ja aivan viime hetkellä! Nyt minun ei tarvitse elää enää jatkuvassa pakokauhussa. Nyt sen ote voi irrota minusta.

 

Tässä kohtaa tekee vähän kuitenkin mieli huutaa avaruuteen, että:
”Mitä vittua, Universumi!?!
Pitikö tosiaan kiusata minua viimeiseen hetkeen saakka?
Pitikö ihan välttämättä ensin tuhota mielenterveyteni,
parisuhteeni ja toivoni niin totaalisesti?”